Elvis Presley | Biografia | Toinen tuleminen 1968–1969

Muutoksen tuulet

Vuonna 1968, kun kahdeksan puuduttavaa elokuvavuotta oli takana, huomattiin, että Elviksen ura kaipasi nopeasti piristysruisketta. Levyjen myynti oli kääntynyt laskuun ja fanien kärsivällisyys alkoi loppua. Elviksen elokuvaura ei edennyt hänen toivomallaan tavalla, eikä hänelle annettu tilaisuutta osoittaa näyttelijänkykyjään.

Kaikesta näki, että Elviksen ajatukset alkoivat jo olla aivan muualla kuin näyttelemisessä. Palava intohimo, joka vielä leiskui vuosikymmenen alussa, oli tukahdutettu tehokkaasti ryöstöviljelyyn keskittyneillä halpismusikaaleilla, jotka eivät tarjonneet minkäänlaisia haasteita. Unelma päästä näyttelemään vakavampia rooleja oli kariutunut rytisten ja aiheuttanut valtavaa turhautumista kaikkine luovuutta ja taiteellista ilmaisua rajoittavine tekijöineen.

Palattuaan armeijasta 1960, Elviksestä tehtiin sarjakuvahahmo, mutta häntä ei suojattu samanlaisella huolellisella arvokkuudella ja kunnioituksella, jonka Walt Disney varasi sarjakuvan supersankarille Mikki Hiirelle, tai jopa sellaiselle piirretylle kakkospellelle kuin Aku Ankka. Elvis sai samanlaisen kohtelun kuin Hessu: loppuun käytetty tollo, jota voitiin kloonata sellaiseksi vähä-älyiseksi typerykseksi, kuin hänen herransa kulloinkin tahtoivat. – Dave Marsh, amerikkalainen musiikkikriitikko

”Olin niin huolissani, että lopulta sairastuin. Tunsin fyysistä pahoinvointia… kuumeilin… jotakin tapahtui minulle. Olin raskaalla kädellä velvoitettu noudattamaan näitä juttuja, joihin en uskonut. Luulin, että pääsisin näyttämään kykyni näyttelijänä jossakin, missä olisi mielenkiintoinen käsikirjoitus. Mutta mikään ei muuttunut. Mikään ei muuttunut. Lannistuin. He olisivat voineet antaa minulle vaikka kaikki maailman rahat, mutta en siltikään olisi tuntenut itseäni tyytyväiseksi. Olisin halunnut tehdä jotakin haasteellista, mikä olisi ollut Hollywoodin imagon vastaista suhteessa minuun.” – Elvis Las Vegasissa 1972

🔈 Kuuntele kuinka Elvis avautuu elokuvaurastaan vuonna 1972 Las Vegasissa

Samaan aikaan musiikkielämässä ja populaarikulttuurissa elettiin suurta murrosta. Hittilistojen kärkisijoja kolusivat sellaiset nimet kuin Beatles, Rolling Stones, Bob Dylan ja muut uuden musiikin airueet. Ei siis ole ihme, että Elviksen tuon aikainen tuotanto jaksoi kiinnostaa ainoastaan paatuneimpia faneja. Oli syntynyt uusi yhteiskunnallinen ilmiö: nuorisokulttuuri, jossa nuoret olivat luoneet omat tapansa ja sääntönsä toimia, ja jota Elvis itse oli ollut vahvasti synnyttämässä 1950-luvulla.

Hippiliike kukoisti ja protestoi valtaapitäviä vastaan. Suuria mielenosoituksia nähtiin ympäri Amerikkaa ja maailmaa Vietnamin sodan lopettamisen puolesta. Rauhanaate eli vahvana Flower Power -iskulauseineen. Yhteiskunnallinen herääminen sodanjälkeisten pimennossa elettyjen vuosien jälkeen oli nyt tosiasia. Kansalaisaktivismi oli nousussa ja ajoi voimakkaasti mustien oikeuksia. Tähän maailmaan Elviksen oli nyt herättävä ja vastattava painokkaasti, jollei hän halunnut jäädä vain 1950-luvun ilmiöksi ja jotta hän säilyttäisi kasvonsa uskottavana artistina.

Eversti Parker oli ajatellut, että televisio olisi jälleen se media, joka kääntäisi Elviksen uran uuteen nousuun. Hän oli neuvotellut sopimuksen tunninpituisesta ohjelmasta NBC-televisioyhtiön kanssa. Parkerin mielessä oli idea joulushow’sta, jossa Elvis laulaisi joululauluja kuusen vierellä. Mutta tällä kertaa tapahtui jotain aivan poikkeuksellista. Elvis sanoi ensimmäistä kertaa Parkerille ”ei!”.

Elvis tv-spesiaali

Elvis oli kääntynyt tv-ohjelman apulaistuottajan, NBC-yhtiön, Bob Finkelin ja ohjaaja Steve Binderin puoleen, joiden ideana oli tehdä raju rockpitoinen comeback-show. Sellainen siitä myös tuli. Nauhoitukset käynnistettiin 27. kesäkuuta 1968 Burbankin studioilla Hollywoodissa. Elvis esiintyi kameroiden edessä musta nahka-asu päällään laulaen vanhoja rock-hittejään karhealla ja alkuvoimaisella äänellä. Hän oli kuin uudestisyntynyt.

Show koostui useammasta eri osiosta, ja siihen oli käsikirjoitettu kehystarina Jerry Reedin Guitar Man -kappaleen pohjalta, joka löyhästi perustui Elviksen omaan matkaan ryysyistä rikkauksiin.

Elvis esiintyi vapaamuotoisissa jaksoissa, studioyleisön ympäröimänä, istuskellen pienellä nyrkkeilykehää muistuttavalla lavalla, jammaillen kavereidensa ja vanhojen muusikoidensa, kuten rumpali D.J. Fontanan ja kitaristi Scotty Mooren kanssa.

Elvis esiintyi vapaamuotoisissa jaksoissa studioyleisön ympäröimänä istuskellen pienellä nyrkkeilykehää muistuttavalla lavalla jammaillen kavereidensa ja vanhojen muusikoidensa, kuten rumpali D.J. Fontanan ja kitaristi Scotty Mooren, kanssa.

Spesiaali päättyi uuteen kappaleeseen If I Can Dream. Elvis oli järkyttynyt viime aikojen tapahtumista, Bobby Kennedyn ja Martin Luther King Jr.:n murhista, etenkin kun King oli ammuttu Elviksen kotikaupungissa Memphisissä. Hän halusi loppuun laulun, joka kiteyttäisi traagiset tapahtumat ja koko 1960-luvun levottoman hengen. Elvis oli käynyt keskusteluja ohjaaja Steve Binderin kanssa, joiden pohjalta Walter Earl Brown kirjoitti kappaleen. Esitystä pidetään yhtenä Elviksen uran huippuhetkistä.

Lähetyspäivä oli 3. joulukuuta 1968, ja 33,2 prosenttia televisiota katsovasta väestöstä oli uteliaita näkemään, millaisen ohjelman Elvis oli saanut aikaiseksi. Eivätkä he varmasti joutuneet pettymään. Show oli vuoden suurin tv-hitti. Suitsutusta tuli myös kriitikoiden taholta. Elvis oli tehnyt sen, mihin kukaan ei oikeastaan enää uskonut.

Siinä on jotakin maagista, kun katselee miestä, joka on ollut eksyksissä ja löytää tiensä taas kotiin. Hän laulaa sellaisella voimalla, mitä ei enää osata odottaa rock’n’roll-laulajilta. Hän liikuttaa kehoansa niin luonnollisesti ja vaivattoman oloisesti, että sen on täytynyt tehdä Jim Morrisonin vihreäksi kateudesta. – Jon Landau, rockjournalisti, Eye-lehti

If I Can Dream/Edge of Reality -sinkku nousi listasijalle 12, ja ohjelmasta julkaistu soundtrack-albumi Elvis TV Special saavutti listasijan 8 (Briteissä sija 2), ollen siten Elviksen ensimmäinen albumi Billboardin top tenissä lähes kolmeen vuoteen.

Ohjelma tunnetaan nykyään monilla nimillä, kuten Comeback Special tai ’68 Comeback, mutta alkuperäinen nimi oli yksinkertaisesti Elvis. Se oli ensimmäinen Amerikan kaupallisella kanavalla nähty yhden miehen show, ja sitä pidetään yleisesti yhtenä pop/rock-musiikin historian hienoimmista hetkistä televisiossa.

Comeback Special ja nykypäivä

Populaarikulttuurissa tv-spesiaali on saavuttanut ikonisen aseman, ja sitä on kopioitu useasti. Niin ovat tehneet muun muassa Robbie Williams (The Robbie Williams Show, 2002), Falco (musiikkivideo Emotional, 1986) ja Texas-yhtye (musiikkivideo Inner Smile, 2000).

Elviksen ja kavereiden vapaamuotoisen, niin kutsutun sit down -jamitteluosuuden on sanottu toimineen esikuvana maailmanlaajuisen musiikkikanavan MTV:n suositulle Unplugged-sarjalle.

📺 Katso Texas-yhtyeen video kappaleesta Inner Smile

American Idol -ohjelman kuutoskaudella, vuonna 2007, Celine Dion esitti duettona If I Can Dream -kappaleen digitaalisesti lavalle siirretyn Elviksen kanssa. Heti seuraavana vuonna tapahtui päinvastainen: kantritähti Martina McBride upotettiin digitaalisesti nahka-asuisen comeback-Elviksen viereen laulamaan Blue Christmas -kappaleen. Videolla promottiin silloista uutta ja Elviksen ensimmäistä duettoalbumia Christmas Duets (2008).

📺 Katso Martina McBriden ja Elviksen esitys kappaleesta Blue Christmas

Elvis levytti spesiaalia varten kappaleen A Little Less Conversation, joka kuitenkin karsittiin pois itse ohjelmasta. Vuonna 2002 kappale kuultiin jalkapallon maailmanmestaruuskisojen tunnussävelenä, ja siitä tuli valtava kansainvälinen menestys. Junkie XL:n remiksaus biisistä nousi listaykköseksi yli 20 maassa, kuten Briteissä, jossa se oli Elviksen 21. ykköshitti.

📺 Katso Junkie XL:n video kappaleesta A Little Less Conversation

Kohti uusia uria

Tv-spesiaali oli taitekohta Elviksen uralla. Sen jälkeen kaikki muuttui. Elokuvaura taputeltiin päätökseen vielä kahdella elokuvalla, The Trouble with Girls ja Change of Habit, jotka jo muutaman muun viimeisimmän elokuvan ohella olivat ainakin näennäisesti laadukkaampia eivätkä niin tyypillisiä kuin aiemmin tehdyt rantaelokuvarainat. Myös niissä esitetty musiikki oli tasokkaampaa kuin mitä pitkään aikaan oli kuultu, ja lauluesityksiä oli vähemmän.

Elvikselle oli kuitenkin suuri helpotus päästä eroon elokuvasitoumuksistaan. Hän halusi nyt kohdistaa luovat voimansa uuden uran rakentamiseen ja keskittyä vain siihen, minkä hän osasi parhaiten: musiikin tekemiseen ja esiintymiseen konserttilavoilla.

American Sound Studio

Tammikuussa 1969 Elvis palasi 14 vuoden tauon jälkeen levyttämään kotikaupunkiinsa Memphisiin, American Sound Studiolle. Nyt hänen oli todistettava levyjä ostavalle yleisölle, että hän kykenee tekemään myös täysipainoista uutta musiikkia.

American Sound Studiolla oli legendaarinen maine. Siellä olivat tahkonneet klassikkoja muun muassa sellaiset nimet kuin Aretha Franklin, Neil Diamond ja Dusty Springfield. Studiorakennuksesta oli kuitenkin hohdokkuus kaukana. Se oli parhaat päivänsä nähnyt – rähjäinen ja rapistunut paikka, jossa rotat luikkivat nurkissa. Elvistä eivät paikan nukkavierut puitteet häirinneet. Hän totesi vain: ”What a funky place!”

Studion omistaja, tuottaja Chips Moman oli nuori, ajan hermolla oleva hittimaakari, ja Memphisin muusikot olivat alansa raudanlujia ammattilaisia. Pitkästä aikaa Elvis pääsi levyttämään hyvien lauluntekijöiden materiaalia, johon hän iski kiinni lähes epätoivoisella kiihkolla ja raivolla. American Sound Studio -sessiot muodostuivat yhdeksi merkittävimmistä Elviksen uralla, ja ne ovat verrattavissa 1950-luvun varhaisiin, innovatiivisiin Sun- ja RCA-levytyksiin.

🔈Kuuntele Elviksen viimeinen Yhdysvaltojen ykköshitti Suspicious Minds

Tammi-helmikuun maratonsessioissa levytettiin yhteensä 36 biisiä 12 päivän aikana. Hiteiksi nousivat singlet Suspicious Minds (Elviksen viimeinen ykköshitti Yhdysvalloissa), In The Ghetto, Don’t Cry Daddy ja Kentucky Rain. Lisäksi platinaa myivät pitkäsoitot Back In Memphis ja klassikon aseman saanut From Elvis In Memphis.

Las Vegas

Heinä–elokuussa 1969 Eversti Parker buukkasi Elviksen neljä viikkoa kestävälle, 57 show’ta käsittävälle sesongille Las Vegasiin. Paikka oli vasta valmistunut ja siihen aikaan maailman suurin hotelli, International Hotel (nyk. Westgate).

Elvis kasasi ympärilleen uransa siihen asti suurimman ryhmittymän kovan tason ammattimuusikoita. Lavalla nähtävä kokoonpano muodostui rockbändistä, jota johti kitaristi James Burton, isosta orkesterista ja kahdesta gospel-taustalauluryhmästä: The Sweet Inspirations ja The Imperials. Huolellisesta harjoittelusta ja valtavasta tukea tuovasta musiikillisesta voimalaitoksesta huolimatta Elvis oli erittäin hermostunut.

Elviksen mielessä kummitteli edelleen hänen edellinen vierailunsa kasinokaupungissa huhtikuussa 1956, jolloin pääasiallisesti keski-ikäisestä kuulijakunnasta koostunut yleisö ei alkuunkaan ymmärtänyt Presleyn rahvaanomaista esiintymistä. Suosionsa hurjimmassa nousukiidossa olevalle ja kirkuviin teineihin tottuneelle supertähden alulle vaisu ja nyrpeä vastaanotto oli kuin isku vasten kasvoja ja takapakki, jota hän ei mielellään enää muistellut. Elvis jopa vieraili läheisessä Flamingo-hotellissa muusikkoystävänsä Tom Jonesin konserteissa perehtymässä, minkälainen lavashow vetoaa senhetkiseen yleisöön.

Elvis valtuutti Bill Belewin, joka oli suunnitellut nahka-asun edellisen vuoden tv-spesiaaliin, suunnittelemaan esiintymisasut myös tuleviin konsertteihin. Ne tehtiin Elviksen toivomuksesta hänen harrastuksensa pohjalta muistuttamaan karatekojen gi-asuja, jotka myös helpottivat mallinsa puolesta Elviksen liikkumista lavalla. Kyseisistä haalareista muodostuivat myöhemmin kuuluisat ”jumpsuitit”, jotka aluksi olivat hyvin yksinkertaisia mustia tai valkoisia asuja ja joista vuosien myötä kehittyi yhä prameampia ja koristeellisempia kokonaisuuksia.

Parker oli elementissään, ja hänen ansiostaan koko kaupunki oli Elviksen nimeä ja kuvia täynnä. Radio ja televisio toitottivat rock-kuninkaan paluuta. Sinänsä tämä kaikki oli turhaa, sillä jokainen Elviksen esiintyminen tulevalla Vegas-kaudella oli jo loppuunmyyty ennen kuin tähti oli päässyt edes lavalle. Se oli ainutlaatuista koko Las Vegasin historiassa. Yleisö koostui nyt kaikenikäisistä ihmisistä, ja faneja tuli Vegasiin ympäri maailmaa, aina Japanista asti.

31. heinäkuuta 1969 Elvis astui konserttiyleisön eteen lähes kahdeksan vuoden tauon jälkeen. Kaikki pelko oli turhaa, sillä 2 200 -päinen yleisö otti hänet vastaan seisaallaan suosiotaan osoittaen. Langanlaiha, ruskettunut ja huippukuntoinen, uudella voimakkaalla ja raa’alla tyylillä laulava rocktähti oli ilmestys, joka ei jättänyt ketään kylmäksi.

Esitys oli kiehtova yhdistelmä hänen vanhoja klassikkojaan uudelleen sovitettuina, tuoretta omaa levytettyä materiaalia, muutamia cover-biisejä sekä uusia ja vanhoja hittejä, höystettynä huumorilla ja esiintymisen fyysisyydellä, jota karateliikkeet korostivat jännittävällä tavalla.

🔈 Kuuntele Elviksen vuoden 1969 liveversio Little Walterin originaalista My Babe

Sesonki oli valtava menestys. Se rikkoi kaikki olemassaolleet Vegasin yleisöennätykset ja sai ylistävät arviot sekä yleisöltä että kriitikoilta. Heti avausshow’sta seuraavana päivänä Eversti Parker kirjoitti jatkosopimuksen hotellin kahvion pöytäliinaan viiden vuoden esiintymisistä Las Vegasissa.

”Elviksessä on käsittämättömiä ominaisuuksia, mutta uskomattomin niistä on hänen pysyvä suosionsa maailmassa, jossa meteorimaiset urat katoavat kuin tähdenlennot” (Newsweek, 11.8.1969). ”Elvis oli yliluonnollinen omassa ylösnousemuksessaan”, kirjoitti Rolling Stone -lehden toimittaja David Dalton 21.2.1970.

💡 Rolling Stone -lehden arvostelu: Elvis Presley: Wagging His Tail In Las Vegas (elvis.com.au)

Konserteista julkaistiin heti marraskuussa 1969 Elviksen ensimmäinen livealbumi Elvis in Person at the International Hotel, jonka mukana seurasi American Sound Studion tuotoksia sisältävä pitkäsoitto Back in Memphis. Nämä kaksi albumia yhdistettiin muodostaen Elviksen ensimmäisen tupla-albumin, joka myi nopeasti kultalevyyn oikeuttavan määrän.