Elvis Presley | Biografia | Hollywood 1961–1967

Unelmatehtaan vanki

Elvis jatkoi myös lupaavasti alkanutta elokuvauraansa. Hänet oli nyt sopimuksin sidottu useaksi vuodeksi pelkästään elokuvien tekoon.

Heti ensimmäinen elokuva Saksasta paluun jälkeen oli kepeä musikaali nimeltään G.I. Blues (Café Europa), joka oli hollywoodilainen näkemys Elviksen armeijassa viettämästä ajasta. Elvis itse inhosi elokuvaa ja siihen levytettyjä lauluja, mutta se ei estänyt niiden kaupallista menestystä. Pitkäsoitto nousi Billboardin ykkössijalle pysytellen siellä kymmenen viikkoa, ja yhteensä se roikkui listoilla 111 viikkoa. G.I. Blues oli Elviksen koko uran menestynein albumi musiikkilistoilla.

Seuraavaksi Elvis sai mitä toivoi: vakavamman roolin draamassa nimeltään Flaming Star (Puoliverinen). Lännenelokuva oli aikakauteensa nähden poikkeuksellinen lajinsa edustaja. Siinä katsotaan asioita myös intiaanien näkökulmasta ja käsitellään arkaluontoisia rotujen välisiä ristiriitoja. Ohjaajana toimi arvostettu Don Siegel, joka myöhemmin ohjasi muun muassa Clint Eastwoodin tähdittämän Likainen Harry -elokuvan (1971). Elvis sai kehuja roolistaan puoliverisenä Pacer Burtonina. Alkutekstien aikana soivan nimikappaleen lisäksi elokuvassa esitettiin vain yksi laulu.

Myös seuraava elokuva oli draama. Philip Dunnen ohjaama Wild in the Country (Kapinallisen laulu) esitteli Elviksen Glenn Tylerin roolissa, joka kamppaili taiteellisten pyrkimystensä sekä äkkipikaisen ja väkivaltaisen luonteensa välisessä kiirastulessa. Flaming Star ja Wild in the Country olivat viimeiset 20th Century Foxille kuvatut Elvis-elokuvat.

Philip Dunne oli ollut pettynyt Foxin menettelyihin elokuvaa kuvattaessa. Arvostettu Clifford Odets kirjoitti hienon käsikirjoituksen, mutta Fox nipisti elokuvan budjetista, vaati pakolliset laulut sijoitettavaksi tarinaan ja tiukensi kuvausaikataulua. Kaikki nämä tekijät olivat pettymys ohjaajalle, joka oli toivonut saavansa esitellä Elviksen tämän arvon mukaisena dramaattisena näyttelijänä. – Antero & Sari Tirronen, Memphisistä Hollywoodiin – pääosassa Elvis Presley

Jäähyväiskonsertit

25. helmikuuta 1961 Elvis osallistui kunniakseen järjestettyyn juhlalounastilaisuuteen Memphisissä. Elvikselle ojennettiin useita palkintoja ja kultalevyjä, minkä jälkeen pidettiin lehdistötilaisuus. Samana iltapäivänä ja iltana järjestettiin hyväntekeväisyyskonsertit Ellis Auditoriumissa.

Maaliskuun kahdeksantena Elvis kävi Tennesseen osavaltioparlamentissa, jossa osavaltion kuvernööri Buford Ellington myönsi hänelle kunniaeverstin arvon.

25. maaliskuuta järjestettiin kolmas hyväntekeväisyyskonsertti Havaijilla, Pearl Harborin sataman läheisyydessä sijaitsevalla Bloch Arenalla. Konsertissa kerättiin varoja vuonna 1941 Pearl Harborin hyökkäyksessä uponneen taistelulaiva U.S.S. Arizonan uhrien muistomerkkirahastoon.

Seuraavan kerran hän esiintyi liveyleisön edessä vasta vuoden 1968 tv-spesiaalissa, ja varsinainen paluu konserttiesiintymisiin tapahtui Las Vegasissa 31. heinäkuuta 1969.

Havaijilla Elvis aloitti myös uuden elokuvansa kuvaukset. Edelliset draamaelokuvat eivät olleet menestyneet toivotulla tavalla. Parker sai suostuteltua Elviksen tekemään rantaelokuvan nimeltään Blue Hawaii (Sininen Havaiji). Menestys oli huikea. Elokuva tuotti enemmän kuin kaksi edellistä yhteensä. Lisäksi elokuvan soundtrackista tuli Elviksen myydyin albumi; se piti listojen ykköspaikkaa hallussaan yhteensä 20 viikkoa.

Hyvin kuvaavaa on se, että heti armeijan jälkeen julkaistu, yksi uran parhaista studioalbumeista Elvis Is Back! ei kyennyt täysin kilpailemaan G.I. Bluesin ja Blue Hawaiin kaltaisten soundtrackien suosion kanssa. Nämä soundtrackit jättivät varjoonsa kaikki Elviksen aikaisemmat ja myös myöhemmät myyntiennätykset, ja niiden jättimenestys osoitti suunnan tulevaisuuden julkaisuille.

Selluloidisankari

Vaikka joitakin kelvollisia elokuvia vielä tehtiin – kuten Follow That Dream (Elä elämäsi hymyillen) ja Viva Las Vegas – laatu alkoi vähitellen laskea. Elokuvia tahkottiin hurjalla kolmen elokuvan vuositahdilla, ja jokaisesta julkaistiin oma soundtrack-levynsä. Pian niitä oli vaikea erottaa toisistaan. Juoni seurasi samaa kaavaa: Elvis laulaa ja Elvis tanssii, Elvis suutelee ja Elvis tappelee, Elvis edestä ja Elvis takaa, kunnes loppujen lopuksi kaikki hyvin makaa.

Elokuvat saivat sellaisia nimiä kuten Harum Scarum (Elvis ja 1001 yötä), Paradise, Hawaiian Style (Hula-hula paratiisi) ja Clambake (Vauhtia ja vedenneitoja). Sanottiin, etteivät kyseiset elokuvat välttämättä tarvitsisi edes nimeä. Riittäisi, että niille annettaisiin vain järjestysnumero ja ne laitettaisiin levitykseen.

Elviksestä muovattiin liukuhihnatuote, joka alkoi myös muistuttaa sellaista. Kasvojen piirteitä korostettiin vahvoilla meikeillä. Hiukset oli värjätty sysimustiksi ja koottu huolelliseksi keoksi pään päälle. Kapinallisuus oli häivytetty näennäisyyden suohon: se oli tiivistetty jokaisessa elokuvassa nähtävään tappelukohtaukseen.

Tässä ja vain tässä suhteessa elokuvat ovat tallentaneet kulttuurihistoriaa: katseen kiillon vähittäisen sammumisen, hymyn muuttumisen kapinallisen viistosta ilmeestä normaaliksi amerikkalaiseksi switch-on-hymyksi, liikkeen iloa ilmentäneen vartalon muuttumisen punkeromaiseksi. – Peter von Bagh, Elvis! Amerikkalaisen laulajan elämä ja kuolema

Elviksen suurimpia hittejä ja klassikoita 1960-luvun elokuvavuosilta olivat Can’t Help Falling in Love, Wooden Heart, Flaming Star, Follow That Dream, Return to Sender, Bossa Nova Baby ja Viva Las Vegas.

🔈Kuuntele Elviksen hittikappale elokuvasta Blue Hawaii: Can’t Help Falling In Love

Vuosikymmenen puoleenväliin asti levyt myivät edelleen kohtuullisen hyvin. Esimerkiksi soundtrack-albumi Roustabout nousi vielä tammikuussa 1965 Billboardin ykkössijalle asti. Kuten elokuvien, myös levytettävän materiaalin taso alkoi kuitenkin laskea, ja sitä myötä laskivat myös listasijoitukset.

Varsinaisia studioalbumeja ei enää julkaistu, koska niiden ajateltiin syövän elokuva-albumien myyntiä. Sen sijaan elokuvamusiikkia usein paljon laadukkaampia studioäänitteitä ripoteltiin bonuskappaleiksi soundtrack-levyille, jonne ne tehokkaasti hukattiin.

Larry Geller

Elvis oli masentunut uransa suunnasta. Äitinsä kuoleman jälkeen hänestä oli tullut pohdiskelevampi ja vakavammin elämän peruskysymyksiin suhtautuva etsijä. Hän oli jo vuoden 1962 Hollywood-haastattelussaan kertonut olevansa kiinnostunut runoudesta, filosofiasta sekä elämän ja kuoleman kysymyksiä käsittelevästä kirjallisuudesta: ”Sen kaltaiset jutut kiinnostavat minua – nähdä erilaisten ihmisten näkökulmia erilaisista asioista.”

Elvis ei voinut enää jakaa ajatuksiaan Gladysin kanssa, eivätkä Priscilla tai hänen jenginsä olleet kiinnostuneita syvällisemmistä asioista samalla tavalla kuin hän.

💡 Katso myös Wikipedia: Larry Geller (fi)

Vuonna 1964 Elviksen vakituista parturi-kampaajaa Bel Airiin tuuraamaan tullut Larry Geller oli juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Hiusmuotoilun lisäksi hän paljastui taitavaksi keskustelijaksi, joka oli perehtynyt vaihtoehtoisiin new age -uskontoihin, joita oli rantautunut vahvasti Kaliforniaan 1960-luvulla. Geller tutustutti Elviksen muun muassa sellaisiin teoksiin kuin Joogin elämäkerta, Krishnamurtin Tuntematon todellisuus ja Kahlil Gibranin Profeetta. Viimeisestä tuli Elviksen suosikkiteos, ja hän jakeli sitä elämänsä loppuun asti niin tutuille kuin tuntemattomille.

Elvis suorastaan ahmi Gellerin hänelle toimittamia kirjoja, ja keskustelut hiustenleikkuun ohessa saattoivat venyä tuntikausien pituisiksi. Elvis palkkasi Gellerin henkilökohtaiseksi kampaajakseen, ja siitä lähtien Gelleristä tuli myös hänen henkinen neuvonantajansa. Vuosien varrella Elvis luki yli tuhat teosta, jotka käsittelivät filosofiaa, henkisiä harjoituksia, esoteerista taidetta, kosmologiaa, numerologiaa, metafysiikkaa ja jopa okkultismia.

Elvis alkoi myös käydä Los Angelesissa sijaitsevassa Self-Realization Fellowshipin Lake Shrine -temppelissä. Siellä hän tutustui meditaation ja joogan saloihin Sri Daya Matan (alun perin Salt Lake Citystä kotoisin olleen Faye Wrightin) johdolla. Daya Matan on sanottu olleen Elvikselle jonkinlainen Gladysin korvike, ja Elvis vierailikin hänen luonaan usein keskustelemassa ja rauhoittumassa aina 1970-luvun alkuvuosiin asti.

Elvis uppoutui henkisiin kuvioihin niin syvällisesti, että lähipiiri alkoi huolestua. Se, että Elvis vietti Larry Gellerin kanssa paljon aikaa, herätti Elviksen jengissä mustasukkaisuutta. Erityisesti Eversti Parker koki tämän mielenhallintaa harrastavan ”gurun” suurena uhkana.

Parker saikin tilaisuutensa, kun Elvis vuonna 1967 Clambake-elokuvan kuvausten aikoihin kaatui lääketokkuraisena kylpyhuoneessa ja löi päänsä niin kovaa, että menetti hetkeksi tajuntansa. Eversti saapui paikalle ja haukkui sekä Elviksen että Larry Gellerin. Hän syytti Gelleriä Elviksen pään sekoittamisesta ja vaati kaikkien kirjojen hävittämistä. Geller sai potkut, ja pian sen jälkeen järjestettiin myös kirjarovio.

Elvis ei kuitenkaan koskaan luopunut uskonnollisten asioiden ja elämän mysteerien tutkimisesta. Seuraavalla vuosikymmenellä Larry Geller palasi kuvioihin ja jatkoi Elviksen henkisen etsinnän ohjaajana. Geller muun muassa kantoi vielä Elviksen viimeisenä iltana, elokuussa 1977, tämän makuuhuoneeseen pinon uusia hengellisiä kirjoja. Yksi niistä oli Torinon käärinliinoista kertova A Scientific Search for the Face of Jesus. Lisäksi Elviksen yöpöydältä löytyi hänen suuresti rakastamansa Cheironin numerologinen teos Book of Numbers.

The Beatles

Koko maailman suurin sensaatio populaarimusiikin saralla 1960-luvulla oli nelihenkinen, Englannin Liverpoolista kotoisin oleva moppitukkainen kitarabändi The Beatles. Elokuussa 1965 yhtye oli Yhdysvalloissa kiertueella ja markkinoimassa uusinta Help! -elokuvaansa.

Yhtyeen jäsenet halusivat ehdottomasti tavata idolinsa Elviksen. Olihan bändin perustaja John Lennon sanonut, että ”ilman Elvistä ei olisi Beatlesia”. Ongelma oli vain siinä, että Elvis itse ei olisi halunnut tavata heitä. Hän piti koko juttua pelkkänä julkisuustempauksena, mutta suostui tapaamiseen lopulta kuitenkin.

Vaikka Elvis arvosti Beatlesia, yhtye oli hänelle myös uhka. Elvis oli ollut viimeiset lähes kymmenen vuotta viihdemaailman kiistaton valtias. Nyt hänen reviirilleen oli tunkeutumassa nelikko, joka oli noussut vain parissa vuodessa valtavaan maailmanlaajuiseen suosioon ja esitti popmusiikkia aivan uudella otteella.

Elvis kahlasi tuolloin läpi uransa pahinta vaihetta Hollywood-elokuviensa mitäänsanomattomuuden suossa; hän oli juuri päättänyt Paradise, Hawaiian Style (Hula-hula paratiisi) -elokuvan kuvaukset. Britteinsaarilta tulleen nuorekkaan ja raikkaan tuulahduksen rinnalla Elvis nähtiin nyt lähinnä menneisyyden rock’n’roll-reliikkinä.

Beatlesin manageri Brian Epstein ja Eversti Parker järjestivät historiallisen tapaamisen Elviksen Perugia Wayn asunnolla Los Angelesissa. Perjantaina 27. elokuuta iltakymmenen aikoihin Beatles saapui autoletkassa Elviksen talon pihamaalle. Tapaaminen pyrittiin visusti pitämään salassa, mutta tieto oli kuitenkin jostain syystä vuotanut, ja paikalle oli kerääntynyt lukuisia uteliaita ihmisiä.

Koko Elviksen jengi oli paikalla: Joe Esposito, Red ja Sonny West, Larry Geller, Richard Davis, Billy Smith, Marty Lacker, Jerry Schilling sekä Priscilla, Joanie ja joukko muita vaimoja ja tyttöystäviä – ja tietenkin itse Eversti Parker.

Elvis ei pitänyt muodollisista tapaamisista, joissa hänen kotiinsa tuli vieraita ihmisiä. Poikkeuksellisesti hän ei mennyt vastaanottamaan vieraita (vaikka Paul McCartney on myöhemmin muistellut Elviksen tulleen heitä ovelle vastaan), vaan istui sohvalla katselemassa televisiota ilman ääntä ja näppäilemässä Fender-bassokitaraansa, joka oli kytketty tv:n vieressä olevaan vahvistimeen.

Jukeboksissa soi tauotta Charlie Richin Mohair Sam, jonka mukana Elvis sormitteli soitintaan. Beatlesin jäsenet astuivat sisään ja jäivät jähmettyneinä tuijottamaan Elvistä sanomatta sanaakaan. ”Jos aiotte vain istua siinä tuijottamassa, niin minä painun nukkumaan”, Elvis letkautti ja rikkoi jään ainakin hetkeksi.

Lopulta tunnelma vapautui ja kaikki hakeutuivat omiin seuroihinsa. Ringo Starr viihtyi parhaiten biljardipöydän ääressä Richard Davisin ja Billy Smithin seurassa, kun taas George Harrison hengaili, poltteli pilveä ja puhui hindulaisuudesta Larry Gellerin kanssa talon uima-altaalla. Eversti Parker ja Beatlesin manageri Brian Epstein taas pelasivat rulettia rulettipöydäksi muutetun kahvipöydän ääressä.

John Lennon ja Paul McCartney, jotka olivat innostuneet nähdessään Elviksen basson varressa, alkoivat jammailla keskenään kappaleita Johnny B. Goode, Memphis, Tennessee ja See See Rider. Eversti Parkerin määräyksestä kaikenlainen kuvaaminen ja äänittäminen oli ehdottomasti kiellettyä, joten se, mitä silloin soitettiin, perustuu ainoastaan kuulopuheisiin.

Jossain vaiheessa keskustelu kääntyi rock’n’rolliin. Paul ja John kertoivat pitäneensä Elviksen varhaisista rocklevyistä, mihin Elvis totesi tekevänsä niitä vielä lisää. Pienessä sievässä ollut John töksäytti kaunistelemattomaan tyyliinsä: ”Hieno homma, hankimme ne heti, kun saat ne valmiiksi.” Elvis, joka ei ollut kuullut pitkään aikaan arvostelua levyistään, ei tiennyt, miten kommenttiin olisi pitänyt suhtautua.

”Nämä vaivattomasti hitin toisensa perään tehneet englantilaiskaverit saivat itse päättää, mitä nauhoittivat, eikä heillä ollut aavistustakaan, millaisten kustannus- ja levytyssopimusten vangiksi hän oli joutunut.” (Ray Connolly: Elvis Presley – Legendan elämä 1935–1977)

Ilta sujui pääsääntöisesti hyvin, ja Beatlesin jäsenet kutsuivat Elviksen seuraavaksi illaksi luokseen Benedict Canyoniin. Elvis kiitti kohteliaisuudesta, mutta ei mennyt tapaamiseen. Sen sijaan muutama Elviksen jengistä otti kutsun vastaan ja kävi Beatlesin talolla Elviksen tietämättä.

Beatlesin kommentit Elviksen kohtaamisesta ovat vuosien varrella olleet ristiriitaisia ja ylimielisiäkin, mutta pääsääntöisesti positiivisia. Välillä John Lennon ylisti tapaamista, mutta sitten hän saattoi letkauttaa: ”Se oli yhtä jännittävää kuin olisi tavannut Engelbert Humperdinckin.”

Paul McCartney on joviaaliin tapaansa ollut lausuntojensa suhteen aina myötämielisempi: ”Olimme jo vuosia halunneet tavata hänet, koska olimme massiivisia faneja. Menimme hänen talolleen Hollywoodiin, ja hän tuli ovelle. Se oli uskomatonta! Se oli kuin unta. Elvis näytti todella komealta ja coolilta. Tiesin, että hän soitti jonkin verran bassoa, joten juttelimme keskenämme basson soitosta. Ja mikä ihmeellisintä, näimme hänellä ensimmäisen tv:n kaukosäätimen!”

George Harrisonin ja Ringo Starrin muistikuvat keskittyvät enemmän yksityiskohtiin – kuten siihen, kuinka Priscilla muistutti nukkea tiara otsallaan, ja että Elviksellä oli kaveriporukka, joka käyttäytyi kuin kanalauma johtajansa ympärillä.

Elvis ei koskaan enää tavannut muita Beatlesin jäseniä, lukuun ottamatta George Harrisonia, jonka hän tapasi Madison Square Gardenin konserttien yhteydessä New Yorkissa kesäkuussa 1972. Harrison on itse kertonut tästä pikaisesta tapaamisestaan Elviksen kanssa takahuoneessa The Beatles Anthology (1995) -televisiodokumenttisarjassa.

🔈Kuuntele Elviksen Beatles-medley Yesterday/Hey Jude (Las Vegas 26.8.1969)

Elvis levytti urallaan seuraavat Beatles-kappaleet: 

Hey Jude (American Sound Studio, Memphis 21.1.1969)
Yesterday (Las Vegas, elokuu 1969)
Little Sister/Get Back -medley (Las Vegas, elokuu 1970 ja vielä vuonna 1972 erinäisissä konserteissa)
Something (Aloha from Hawaii via Satellite -konsertissa 1973 sekä useissa 1970-luvun alun konserteissa)

Lisäksi vuonna 1994 julkaistiin ensimmäisen kerran harvinainen jammailuversio kappaleesta Lady Madonna (RCA Studio B, Nashville 17.5.1971).

Häät

Toukokuun ensimmäisenä päivänä 1967 saateltiin maailman tavoitelluin poikamies avioliiton satamaan. Elvis lunasti vihdoin nuorikkonsa vanhemmille antamansa lupauksen ja virallisti liittonsa armeija-aikana tapaamansa ja sittemmin Gracelandiin muuttaneen pitkäaikaisen seurustelukumppaninsa Priscilla Beaulieun kanssa.

Heidät vihittiin Aladdin-hotellissa Las Vegasissa. Tilaisuus oli pääosin eversti Parkerin järjestämä nopea seremonia, jonka jälkeen pidettiin lehdistötilaisuus ja lounasvastaanotto.

Pariskunta vietti muutaman päivän kuherruskuukauttaan Palm Springsissä Kaliforniassa ja palasi Memphisiin toukokuun 29. päivänä. Tuolloin järjestettiin vielä häävastaanotto Elviksen kotona Gracelandissa niille perheenjäsenille ja läheisille, jotka eivät olleet päässeet varsinaiseen tilaisuuteen Las Vegasissa. Tasan yhdeksän kuukautta häiden jälkeen 1. helmikuuta 1968 syntyi pariskunnan ja Elviksen ainoa lapsi, Lisa Marie Presley.

Toivon kipinöitä

Vaikka Elvis oli vielä kiinni elokuvasopimuksissa, vuosikymmenen kääntyessä kohti loppuaan alkoi musiikkirintamalla näkyä valoa tunnelin päässä. 25. toukokuuta 1966 aloitettiin gospel-albumi How Great Thou Artin äänitykset. Pitkäsoitto julkaistiin seuraavan vuoden helmikuussa. Se sai hyvät arvostelut ja toi Elvikselle hänen ensimmäisen Grammy-palkintonsa kategoriassa Best Sacred Performance. Elvis oli elinaikanaan ehdolla palkinnon saajaksi 14 kertaa ja voitti niistä kolme – kaikki gospel-levytyksillään.

Remmiin oli nyt astunut myös uusi tuottaja, RCA-levy-yhtiön palkkalistoilla oleva 31-vuotias Felton Jarvis, joka toimi Elviksen levytyssessioiden tuottajana aina tämän kuolemaan asti.

How Great Thou Art -pöytäkirjan levytyssessioissa oli yli kahden vuoden tauon jälkeen äänitetty myös maallisempaa, elokuvamusiikin ulkopuolista musiikkia. Sellaista oli esimerkiksi Bob Dylanin Tomorrow Is a Long Time (jonka Dylan itse on kertonut olevan oma suosikkinsa kaikista hänen levytyksistään tehdyistä versioista), The Cloversin bluesvetoinen Down in the Alley, The Driftersin Fools Fall in Love ja Dick Jamesin alkuperäinen Love Letters.

Kesäkuussa 1966 äänitettiin vielä kolme kappaletta: havaijilaisen lauluntekijän Kui Leen balladi I’ll Remember You sekä kaksi Elviksen lapsuudenystävän ja henkivartijan Red Westin kirjoittamaa kappaletta, operettimainen Indescribably Blue ja joululauluklassikoksi muodostunut If Every Day Was Like Christmas.

🔈Kuuntele Elviksen versio Bob Dylanin kappaleesta Tomorrow Is A Long Time

Syyskuun 10.–12. päivänä 1967 järjestettiin Nashvillessä seuraava studiosessio, jossa ei äänitetty elokuvamusiikkia. Materiaali oli pitkästä aikaa varsin laadukasta ja tekijät motivoituneita.

Sessioihin saatiin muun muassa soittamaan sellainen tekijämies kuin swamp-rockin pioneeri Jerry Reed, jonka kappaleen Guitar Man Elvis levytti Reedin itsensä säestämänä. Muita mainitsemisen arvoisia, vahvoja esityksiä olivat Jimmy Reedin Big Boss Man, Tommy Tuckerin Hi-Heel Sneakers ja Ray Charlesin tunnetuksi tekemä You Don’t Know Me.

Kappaleet eivät saavuttaneet kovin suurta listamenestystä, mutta ne kielivät kuitenkin muutoksesta, joka kyti pinnan alla ja jota jo kiihkeästi kaivattiin. Sitä alettiin pohjustaa tammikuussa 1968, jolloin julkistettiin tieto tulevasta Elviksen joulu-tv-spesiaalista.