New Orleans | 1958
Kun elokuvaa King Creole (Kitara kainalossa, 1958) asetettiin pyörimään elokuvateattereiden isolle kankaalle, vietiin rockin kuningasta jo täydellä vauhdilla parturiin ja palvelemaan isänmaataan. Elviksen 1950-luvun päättänyt elokuva ja siinä nähdyt musiikkiesitykset olivat viimeisiä nuoruuden ja luovuuden alttarille uhrattuja näytöksiä, ennen lopullisen naiiviuden ja kirkasotsaisuuden kuolemaa.
New Orleans on erinomainen näyte Elviksen vokaaliakrobatiasta – hän venyi ajan mittapuiden mukaan lähes kaikkeen. Kappaleessa hivellään kutkuttavasti jazzmusiikin rajapintoja ja monitahoisten kulttuurillisten ristiinnaintien yhtymäkohtia. Kyseessä on yksi Presleyn ykkösrutistuksista, joka on harmittavasti jäänyt hänen tuotannossaan pimentoon. Mutta kuten me ElvisMestassa sen liiankin hyvin tiedämme, se ei ole ainoa lajiaan.
New Orleans on raita Elviksen eittämättä vahvimmalta soundtrackilta King Creole (1958). Itse elokuvaa pidetään yleisesti hänen parhaimpanaan. Myös Elvis oli sitä mieltä. Ohjaajana toimi ei enempää eikä vähempää kuin valon ja varjon mestari, klassikkoelokuvan Casablanca arkkitehti Michael Curtiz.
Musiikkikaupunkien kuningatar New Orleans on ollut merkittävä populaarimusiikin hautomo, joka on oikeastaan synnyttänyt koko lajityypin. Itsekin siellä poikenneena voin allekirjoittaa miljöön maagisuuden – ja erityisesti sen tukahduttavan kosteuden. Tuon tihkuvan aistikkuuden on kappaleen tunnelmaan onnistuneesti tiivistänyt lauluntekijäkaksikko Roy C. Bennett ja Sid Tepper, jotka tehtailivat Elvikselle yli 40 laulua, lähinnä elokuviin.
Sid Tepper on myöhemmin muistellut Elviksen uskomatonta laulukykyä, joka ulottui bluesista balladeihin: ”Lähetimme hänelle demon, ja hän kuunteli sen kahdesti ja oli heti valmis, aivan kuin olisi laulanut kappaletta koko ikänsä. Lempilaulajani oli Frank Sinatra, mutta hän ei ollut läheskään yhtä monipuolinen kuin Elvis. Sinatran kanssa oli vaikea työskennellä, hän oli ammattimainen pilkunviilaaja.”
New Orleans | Radio Recorders, Hollywood | 15.1.1958
