Elvis palasi armeijan leivistä Saksasta maaliskuussa 1960. Vasta seuraavana vuonna hän konsertoi ensimmäistä kertaa uudella vuosikymmenellä. Memphisissä pidetyistä kahdesta kotikaupungin konsertista matka jatkui Havaijille. Siellä Elvis osallistui uransa siihen asti suurimpaan ja julkisuusarvoltaan näkyvimpään hyväntekeväisyystempaukseen.

Historian siivet havisivat siinä suhteessa, että kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun yksittäinen viihdetaiteilija ja varsinkin rock’n’roll-artisti konsertoi hyvän asian puolesta näin mittavassa ja kansallisesti merkittävässä tapahtumassa. Konsertti jäi Elviksen viimeiseksi yli kahdeksaan vuoteen. Jatkossa hän esiintyi vain Hollywood-kameroiden edessä. Seuraavan kerran hänet nähtiin konsertoimassa vasta heinä-elokuussa 1969 Las Vegasissa.

Pearl Harbor, joka sijaitsee Oahun saarella lähellä Havaijin pääkaupunkia Honolulua, toimi yhtenä toisen maailmansodan merkittävimmistä taistelunäyttämöistä. Paikassa sijaitsi Yhdysvaltojen laivasto- ja lentotukikohta, jonne japanilaiset hyökkäsivät täydellä voimalla 7. joulukuuta aamulla vuonna 1941.

Amerikkalaiset, jotka eivät olleet varautuneet japanilaisten yllätyshyökkäykseen, kärsivät raskaita tappioita. Yli 2 400 ihmistä menetti henkensä, ja heistä noin seitsemänkymmentä oli siviilejä. Lisäksi yli tuhat ihmistä haavoittui, satoja lentokoneita tuhoutui ja useita laivoja upposi. Lähes puolet hyökkäyksen uhreista sai surmansa taistelulaiva U.S.S. Arizonalla, joka osuman saatuaan vajosi sataman pohjaan vieden mukanaan 1 177 upseeria ja miehistön jäsentä.

Myös taistelulaiva Oklahomalla menehtyi 400 henkeä, mutta U.S.S. Arizonasta tuli koko surullisenkuuluisan tapahtuman symboli. William Manchester kirjoittaa kirjassaan Goodbye, Darkness seuraavasti: ”Amerikkalaisten iskulauseeksi muodostui: ’Remember Pearl Harbor’, mistä syntyi myös maan tunnetuin sotalaulu. Mutta sen suuren aluksen menetys oli se, mikä piinasi sotilaitten mieliä.

Kuusi kuukautta myöhemmin, kun laivaston luutnantti Wilmer E. Gallaher käänsi uljaan syöksypommittajansa nokan kohti japanilaista taistelulaiva Akagia, palasi hänen mieleensä välähdyksenomaisesti Pearl Harborin valtaisa tulimyrsky, jota hän oli ollut todistamassa. Samalla kun Akagi räjähti, huusi hän riemuissaan: ’Arizona, I remember you!’”

Natsi-Saksan kanssa liittoutuneiden japanilaisten hyökkäyksen tarkoituksena oli yrittää estää amerikkalaisten osallistuminen sotaan ja vallata puoli maapalloa, mutta itse asiassa he onnistuivat vain herättämään nukkuvan jättiläisen. Yhdysvallat julisti sodan Japania ja Saksaa vastaan.

Neljä vuotta myöhemmin japanilaiset joutuivat maksamaan Pearl Harborin tapahtumista kovan hinnan. Toinen maailmansota päättyi historian julmimpaan kostotoimenpiteeseen, kun amerikkalaiset surmasivat satojatuhansia siviilejä pudottamalla atomipommin sekä Hiroshiman että Nagasakin kaupunkeihin.

Vaikka U.S.S. Arizona ei ehtinyt toisessa maailmansodassa ampua laukaustakaan, sen merkitystä ja arvoa amerikkalaisten taistelumielialan kohottajana ei voitu aliarvioida. Sen lisäksi aluksesta oli tullut joukkohauta yli tuhannelle sotilaalle, minkä myös amerikkalaiset ymmärsivät. Kun muutama vuosi sodan päättymisestä oli kulunut, tietyt tahot alkoivat suunnitella alueelle muistomerkkiä.

Muistomerkki

Ehdotuksia muistomerkin pystyttämisestä oli sadellut jo vuodesta 1943 lähtien, mutta vasta vuonna 1949 Havaijille perustettiin erillinen muistomerkkikomissio (Pacific War Memorial Commission) hoitamaan tehtävää. Virallista tunnustusta tuli heti seuraavana vuonna, kun Tyynenmeren laivaston ylipäällikkö, amiraali Arthur Radford määräsi puisen alustan ja lippumaston rakentamisesta tuhotun U.S.S. Arizonan venekannelle. Tapahtuman yhdeksäntenä vuosipäivänä lipputangon juureen kiinnitettiin asiaankuuluva muistolaatta.

Toinen Arizonan muistomerkin pystyttämistä enteilevä tapahtuma järjestettiin joulukuussa 1955, kun laivastoklubi vihki Ford Islandilla sijaitsevan suuren basalttikiven Pearl Harborin taisteluissa kuolleiden sotilaiden muistolle. Se oli Pearl Harborin ensimmäinen pysyvä muistomerkki.

Vihdoin vuonna 1958 presidentti Eisenhower myönsi luvan kansallisen muistomerkin rakentamiselle ja sen varainkeruulle. Vaikka muutama Elvis-lähde väittääkin, että varoja oli kerätty hitaasti, tehottomasti ja huonosti organisoituna jo useamman vuoden ajan, tosiasiassa lupa julkisten lahjoitusten vastaanottamiselle myönnettiin vasta tuolloin.

Muistomerkkirahaston kartuttamiseen ryhdyttiin heti, ja toiminta oli varsin aktiivista sekä tuloksellista, kuten seuraavasta voimme todeta. Tavoitteena oli saada kokoon 500 000 dollaria vuoteen 1961 mennessä, jolloin Pearl Harborin tapahtumista tuli kuluneeksi kaksikymmentä vuotta.

Ensimmäinen suuri keräystapahtuma aloitettiin kansallisella televisiokanavalla joulukuussa 1958. Ohjelmassa This Is Your Life anottiin kansalaisilta rahalahjoituksia noin kuukauden ajan. Keräys tuotti kaikkiaan yli 95 000 dollaria, ja se oli suurin yksityiseltä sektorilta saatu lahjoitus.

Muita lahjoittajia olivat muun muassa Laivaston reserviseura, Laivastossa palvelevien ja eläkkeelle jääneiden kansallinen järjestö, Rannikkovartiosto ja Merivoimien henkilökunta. Lisäksi Pearl Harbor -seura lähetti kirjeen kaikkiin USA:n kaupunkeihin, joiden väkiluku oli vähintään 3 000 henkeä. Kirjeessä pyydettiin paikallisia kauppakamareita osallistumaan keräykseen.

Alkuvuodesta 1960 laivasto aloitti Pearl Harborissa rakennuspaikan valmistelut, kun rahastoon oli kertynyt 250 000 dollaria. Lokakuussa Walker-Moody Construction Company voitti sopimuskilpailun muistomerkin rakentamisesta. Arkkitehdiksi valittiin Alfred Preis, joka kuvaili luomustaan seuraavasti: ”Rakennelman laskeutuminen sen keskikohdalla ja toisaalta taas sen lopun vahva ja voimakas nousu ilmentää alun tappiota ja lopullista voittoa… Kokonaisvaikutelma on seesteinen ja rauhallinen. Rakennelman yleisilmeestä on jätetty pois surumielisyys, jotta katsoja voisi muodostaa siitä omien henkilökohtaisten tuntemuksiensa näköisen mielikuvan.” 

Vaikka loppuvuodesta 1960 muistokassassa oli jo lähes 300 000 dollaria, lisärahoitusta kaivattiin yhä. Toimeen tarttui nyt Honolulu Advertiser -lehden toimittaja George Chaplin, joka oli toisen maailmansodan veteraani ja palvellut aiemmin USA:n virallisen sotalehden The Stars and Stripes -toimittajana. Hän lähetti joulukuussa 1 500 mannermaan sanomalehdelle kirjeen, jossa pyysi niitä mainitsemaan muistomerkkiä koskevan keräyksen.

Pyyntö tuotti yhteensä 20 000 dollaria, mutta kaikkein tärkein yhteydenotto tuli länsirannikolta. Los Angeles Examiner oli julkaissut jutun pääkirjoituksessaan, ja sen oli nähnyt myös Elviksen manageri, Eversti Parker, joka soitti välittömästi Chaplinille: ”Tiedän erään nuoren miehen, jonka palveluksesta saattaisi olla suuri apu…”, Parker aloitti puhelun.

Hän kertoi, että Elvis olisi lähiaikoina tulossa Havaijille filmaamaan elokuvaa. Jos Chaplin vain hoitaisi tarvittavat käytännön järjestelyt (esiintymispaikan, liput, valot, järjestysmiehet ym.) ilmaiseksi, Elvis olisi valmis esiintymään ilman erillistä korvausta hyväntekeväisyyskonsertissa, jonka tuotto lahjoitettaisiin lyhentämättömänä muistomerkkirahastoon. Tarjouksen kuultuaan Chaplin otti Parkerin joululahjan kiitollisin mielin vastaan ja lähetti hänelle myöhemmin virallisen kutsun saapua Havaijille.

Myyntitykki Eversti Parker

Eversti saapui Havaijille tammikuun seitsemäntenä. Hänen täytyi vielä vakuuttaa varsin vanhoilliset kenraalit, amiraalit ynnä muut muistomerkkikomission jäsenet konsertin kannattavuudesta. Parkerin ystävä ja paikallinen radiopersoona Tom Moffatt, joka toimi nyt konserttipromoottorina, oli läsnä muistomerkkikomission kokouksessa: ”Armeijan upseerit olivat skeptistä porukkaa. Rock’n’roll oli vielä suhteellisen uusi asia, ja konservatiivisesti ajattelevat ihmiset pitivät sitä edelleenkin turhan rajuna musiikkina. Mutta Eversti Parker oli niin mahtava myyntimies, että tapaamisen lopussa koko kööri teki hänelle kunniaa”, Moffatt kertoo.

Ron Jacobs, joka oli radio KPOI:n toinen tiskijukka, muistelee myös erästä kokoontumista: ”Moffatt ja minä olimme paikalla, kun Parker jakeli käskyjä koko Tyynenmeren alueen korkea-arvoisimmille upseereille. Vaikka hän olikin vain Tennesseen osavaltion kunniaeversti, hän kykeni täydellisesti hypnotisoimaan aidot kenraalit ja amiraalit puheellaan. Kun upseerit poistuivat tilaisuudesta, heille ojennettiin samalla valokuva Elviksestä. Heidän täytyi hillitä itsensä, jotteivät olisi näyttäneet innokkailta Elvis-faneilta.” Sanomattakin oli selvää, ettei konsertin pitämiselle olisi enää mitään esteitä.

Tammikuun 11. päivänä Parker piti Hawaiian Village -hotellissa lehdistötilaisuuden, jossa hän julkisti konserttiyleisölle virallisen alkamisajankohdan ja paikan. Elvis konsertoisi lauantaina 25. maaliskuuta Bloch Arenalla, joka sijaitsi lähellä Pearl Harborin satamaa. Alkuperäiseksi konserttipäiväksi ilmoitettiin palmusunnuntai 26. maaliskuuta, mutta ajankohtaa ei tuolloin pidetty soveliaana rock-konsertin järjestämiselle, joten sitä aikaistettiin päivällä. Samalla tiedotettiin myös myyntiin tulleista 100 dollarin hintaisista ringside-lipuista, joita oli tarjolla yhteensä 300 kappaletta. Halvimpien lippujen myynti alkoi 13. maaliskuuta, ja niiden hintahaarukka liikkui 3–10 dollarin välillä.

Parker teki selväksi, että kaikki konsertissa läsnä olevat joutuisivat lunastamaan lipun: ”Jokainen joutuu ostamaan oman lippunsa – kuvernööri, amiraali Solomons, amiraali Sides, komitean jäsenet – jokainen, jopa minä. Joka iikka siinä salissa osallistuu Arizona-rahaston kartuttamiseen”, Parker kommentoi lehdistölle ja jatkoi suitsutustaan: ”Elvis ei ansaitse penniäkään illan esityksestä. En usko mihinkään osittaiseen hyväntekeväisyyteen. Joka ikisen pennin on mentävä rahastoon. Itse asiassa Elvis soitti minulle tiistai-iltana ja kertoi ostaneensa ensimmäisen myyntiin tulleen sadan dollarin lipun. Hän sanoi: ’Jos minun täytyy maksaa siitä, että pääsen esiintymään, se on minulle ihan oikein.’”

Komission puheenjohtaja H. Tucker Gratz oli Parkerin lupauksista vieläkin pyörällä päästään: ”Vilpittömät kiitokseni Eversti Parkerille. On vaikea uskoa, että tämä on totta.”

”Kyllä se vain on, pojat”, vastasi Parker ja jatkoi: ”Tämä on täyttä asiaa, kyseessä ei ole mikään kikka. Elviksellä ei ole mitään syytä poistua saarelta ennen kuin luvatut 50 000 dollaria ovat koossa. Tiedättehän, että Elvis on nyt 26-vuotias, ja se oli suunnilleen niiden poikien keskimääräinen ikä, jotka hukkuivat Arizonalla. Minusta on sopivaa, että hän tekee tämän.”

Eversti palasi mantereelle seuraavana päivänä solmimaan uusia elokuvasopimuksia. Mikä mielenkiintoisinta, hän ryhtyi myös neuvotteluihin NBC:n kanssa shown mahdollisesta televisioinnista. ”Riikinkukkoyhtiötä” ei kuitenkaan tuohon maailmanaikaan kiinnostanut puhdas sponsorointiajatus hyväntekeväisyyden nojalla – varsinkin kun Parkerin ehtoihin kuului, että ohjelman oikeudet siirtyisivät Elviksen omistukseen yhden esityksen jälkeen.

Radiopromootiota

Helmikuun 25. päivänä pidettiin Memphisin hyväntekeväisyyskonsertti, jonka menestys lupasi hyvää myös tulevalle Pearl Harborin tapahtumalle. Parker palasi Havaijille 11. maaliskuuta, kaksi viikkoa ennen konserttia. Hän oli mantereella ollessaan myynyt sadan dollarin lippuja jo 75 kappaletta, kun taas saarivaltio oli kunnostautunut 82 lipun edestä. Virallinen lipunmyynti alkaisi kahden päivän kuluttua, joten Parker ryhtyi välittömästi markkinoimaan konserttia. Hän hääräsi joka puolella puhuen tapahtumasta ja pompotteli sotaherroja mielensä mukaan.

Eversti osti puoli tuntia lähetysaikaa Oahun kaikilta kolmeltatoista radioasemalta, jotka lähes välittömästi lahjoittivat rahat keräykseen. Etukäteen nauhoitetussa ohjelmassa soitettiin pääsiäisen johdosta Elviksen hengellistä tuotantoa. Se toimi siis konsertin ohella myös mainiona puffina Elviksen uudelle gospelalbumille. Kappaleiden välillä kaikki Havaijin silmäätekevät kertoivat lyhyesti tapahtumasta. Amiraali E. A. Solomons mainitsi muun muassa, että muistomerkin pohjatyöt oli jo saatu valmiiksi, mutta ylärakenne oli vielä tekemättä, ja että hyväntekeväisyyskonsertilla tulisi olemaan suuri osuus sen loppuun saattamisessa.

Majuri Blaisdell sanoi, että Presleyn avustuksen johdosta muistomerkki saataisiin valmiiksi vielä tämän vuoden aikana. H. Tucker Gratz kertoi Arizonan muistopäivän (30. toukokuuta) virallisista seremonioista, ja kuvernööri Quinn esitti toivomuksensa, että koko Havaiji tukisi Presleyn esitystä ja Arizonan muistomerkkikeräystä. Sears-tavaratalon johtaja Morley Theaker, joka vastasi lipunmyynnistä, ilmoitti, että 100 dollarin lippuja oli vielä jäljellä 144 kappaletta. George Chaplin kertoi, kuinka tarina sai alkunsa, ja myös Elvis itse muisteli edellistä käyntiään Havaijilla marraskuussa 1957, jolloin hän piti 1950-luvun viimeiset konserttinsa Honolulu-stadionilla ja Schofieldin kasarmilla lähellä Pearl Harboria. Ohjelma kuultiin myös mantereella sekä Asevoimien radioverkossa. Lähetys toi konsertille lisää julkisuutta ja vauhditti lipunmyyntiä roimasti.

”D-day” lähestyi uhkaavasti, joten 18. maaliskuuta Elvis lensi Los Angelesiin. Kolme päivää myöhemmin hän virittäytyi oikeaan tunnelmaan Blue Hawaii -albumin äänityssessiossa, joka päättyi 23. maaliskuuta. Bändi oli lennätetty Nashvillesta sessiota ja konserttia varten. Edessä olivat vielä viimeiset harjoitukset Bel Airin Perugia Waylla sijaitsevassa Elviksen asunnossa, jonka jälkeen kaikki oli valmista.

Juhlakalu saapuu

Maaliskuun 25. päivänä kello 12.15 Pan American Airwaysin suihkukone kosketti Honolulun kansainvälisen lentokentän pintaa. Samalla rikkoontui äänivalli – ei suinkaan koneen ansiosta, vaan 3 000 hysteerisen fanin kirkuessa tervehdystään: ”Hi, E-L-V-I-S…!” Innokkaimmat fanit olivat saapuneet paikalle yli kolme tuntia etuajassa ja joukossa oli teinien lisäksi yllättäen myös vanhempaa väkeä. Lopulta heidän odotuksensa palkittiin, kun noin vartti laskeutumisen jälkeen heidän lentopelosta kalpea idolinsa ilmestyi koneen ovensuuhun. Samalla koneella saapui Havaijille myös näyttelijä James Stewart perheineen, mutta Jimmyä ei huomannut kukaan.

Huumaava kiljunta täytti ilman, kun Elvis asteli vaivalloisesti eteenpäin valtaisa leikerrostuma kaulallaan. Radioasema KPOI:n tiskijukka Ron Jacobsille hän pystyi vain toteamaan: ”On hienoa palata takaisin, ja kiitoksia kaikille.” Myös hellehattuinen radiotoimittaja Tom Moffatt oli paikalla utelemassa Elvikseltä, mitä hänen iltapäiväohjelmaansa kuuluisi seuraavaksi. Yhteensä 75 Honolulun sotilaspoliisia vastasi tähden turvallisuudesta ja saattoi häntä Hawaiian Village -hotelliin.

Parhaiten tuota lentokentällä ja hotellilla vallinnutta anarkiaa kuvaili shown esiintyjäkaartiin kuulunut kantrikoomikkoveteraani Minnie Pearl: ”Sitä kaaosta ei voi kuvailla sanoin. En ole eläessäni nähnyt niin paljon naisia. He kiljuivat. He ulvoivat. Olin aivan kauhuissani. Ajattelin: ’He tappavat hänet.’ Niin he olisivat tehneetkin, jos olisivat päässeet hänen kimppuunsa – niin ainakin pelkään. No, lopulta me pääsimme limusiineihin, jotka oli pysäköity ihan koneen viereen, ja menimme hotelliin, Hawaiian Villageen.

Hotellissa on sellainen lanai-tyyppinen uloke. Kun me saavuimme paikalle, siellä oli viisisataa kirkuvaa naista eikä mitään aitaa niin kuin lentokentällä, joten se oli tosi vaarallista. Nousimme Elviksen kanssa limusiinista – en unohda sitä koskaan. Poliisit muodostivat ihmisketjun pitääkseen ihailijat takanaan, mutta väki pääsi läpi. Naisia, kiljuvia naisia, kaikenikäisiä. He pääsivät poliisiketjun läpi ja kävivät kiinni Elvikseen. Tom Parker pelästyi tietenkin kuollakseen. Pääsimme lopulta pakoon ja sisään hotelliin. Minä kysyin Elvikseltä: ’Miten sinä kestät tuollaista?’ Hän vastasi: ’Siihen tottuu.’ Mihin minä sanoin: ’Nuo naisethan voisivat tappaa sinut.’ Hän vastasi vain: ’Eivät he minulle pahaa tee.’”

Illan konsertti oli jo lähes loppuunmyyty. Halvimmat liput olivat menneet kuumille kiville, mutta kaksi päivää aikaisemmin järjestetystä puhelinmyyntikampanjasta huolimatta 100 dollarin lippuja oli edelleenkin jäljellä. Niinpä Parker oli taas mies paikallaan: hän järjesti vielä viime hetken mainostempun ilmoittamalla, että jos komission puheenjohtaja H. Tucker Gratz saisi myytyä viisikymmentä lippua shown alkuun mennessä, hän ja Elvis ostaisivat toiset viisikymmentä lippua (arvo 5 000 dollaria). Näin myös tapahtui. Everstin ja Elviksen ostamista lipuista lahjoitettiin 30 kappaletta paikallisen sotasairaalan potilaille.

Lehdistötilaisuus

Lehdistötilaisuus alkoi hotellin Carousel Roomissa kello 15.45 Elviksen saapuessa paikalle haukottelevana ja unenpöppöröisenä. Juuri päiväuniltaan noussut laulaja havahtui hereille viimeistään silloin, kun 18-vuotias Farrington High Schoolin oppilas Norma Roffman tuli ojentamaan hänelle lein. Norma käytti tilaisuuden sumeilematta hyväkseen tarrautuen Elvikseen kuin takiainen eikä suostunut hellittämään otettaan ennen kuin hotellin turvamies tuli repimään hänet irti. Välikohtauksen jälkeen tilaisuus aloitettiin.

Paikalle oli saapunut Oahun kaikista 27 lukiosta yhteensä noin 100 koululaistoimittajaa. Lehdistöä edustivat saaren kaksi päivälehteä, Sunday Advertiser ja Star-Bulletin. Vaiteliaan ja hieman epävarman oloinen Elvis vastaili kysymyksiin kohteliaasti ja Advertiser-lehden toimittajan Joel Goldbergin mukaan ”asiallisesti mutisten”.

Toimittaja Shideler Harpe kirjoitti: ”Kaikkien näiden vuosien jälkeen Elvis näytti edelleenkin siltä kuin hän olisi hämmentynyt kaikesta häneen kohdistuvasta huomiosta. Hän vaikutti enemmän mukavalta ja hiljaiselta entiseltä kuorma-autokuskilta kuin kansalliselta idolilta.”

Elvis kertoi solmineensa noin yhdentoista filmin sopimuksen aina vuoteen 1965 asti. Hän sanoi myös viipyvänsä saarella kaksi tai kolme viikkoa uuden Blue Hawaii -elokuvansa kuvauksissa ja laulavansa siinä lähes pelkästään Havaiji-standardeja. ”Leffassa surffaillaan paljon”, kiteytti Elvis nerokkaasti elokuvan sisällön ja lisäsi vielä, että se sisältää myös paljon uimista.

Kun häneltä kysyttiin, vaikuttaisiko nykyinen maailmantilanne hänen asemaansa reserviläisenä, hän sanoi: ”Olen reservivalmiudessa. He voivat kutsua minut palvelukseen hätätilanteessa.”

”Hän ei ole käytettävissä ennen kuin show on ohi”, Parker lisäsi perään.

Parker oli taas elementissään. ”Hänen managerinsa Eversti Tom Parker heitteli herjoja, jotka kirvoittivat opiskelijoiden naurut ja aplodit”, kirjoitti Advertiser. Parker elvisteli siihen malliin, että joku olisi voinut erehdyksessä luulla häntä tilaisuuden päätähdeksi.

Kysymykseen, aikooko hän matkustella enemmänkin lähiaikoina, Elvis totesi: ”Saatan lähteä Etelä-Afrikkaan nappaamaan villipuhvelin.” Hän kertoi myös saavuttaneensa karatessa mustan vyön tason ja aloittaneensa harrastuksen armeija-aikanaan. ”Minulla on tällä hetkellä noin kolme tai neljä karateopettajaa: saksalainen, japanilainen ja indokiinalainen. He kaikki ovat Euroopasta”, Elvis tarkensi.

Toimittaja uteli myös, miksi Elvis on muuttanut laulutyyliään. Laulaja vastasi, ettei hän oikeastaan ole muuttanut mitään, vaan haluaa vain kokeilla erilaisia juttuja. Rehellisyyden nimissä Elvis kuitenkin myönsi, että osaa laulaa vain yhdellä tyylillä.

Tilaisuuden lopussa laivaston kommodori Herbert Gimple ojensi Elvikselle amiraali Chester Nimitzin allekirjoituksella varustetun kunniakirjan, jossa häntä kiiteltiin yhteistyöstä ja avunannosta. Sen lisäksi hänelle myönnettiin muistomerkkikomission kunniajäsenyys, ja todisteeksi siitä hänelle luovutettiin sertifikaatti sekä Havaijin vaakunan muotoon tehty muistoplakaatti.

Myös Parker sai ansionsa mukaan: hänelle myönnettiin laivaston kunnia-amiraalin arvo. Juhlallisuuksien jälkeen Elvis alkoi keskittyä illan konserttia varten. Jos tapahtuman järjestelyt ja PR-tilaisuudet olivat olleet Parkerin show’ta, niin nyt oli Elviksen vuoro.

Bloch Arenan konsertti

Väkeä alkoi valua konserttipaikalle puoli neljältä iltapäivällä, ja kolme tuntia myöhemmin liikenne oli jo jumissa. Ihmiset ryntäsivät sisään Bloch Arenan porttien avautuessa kello 19.15, ja sali, jonne mahtui noin 5 000 henkeä, oli täynnä viidessätoista minuutissa.

”Paikalla oli satoja, jotka eivät olleet varsinaisia Elvis-faneja, mutta jotka olivat tulleet konserttiin tukeakseen rahastoa tai vain ottaakseen selvää, minkä vuoksi ’The King’ Elvis oli ansainnut kruununsa ja miksi hän tienasi kymmenen kertaa enemmän kuin Amerikan presidentti”, kirjoitti Advertiser.

Kestäisi vielä kaksi ja puoli tuntia ennen kuin itse juhlakalu astuisi esiin. Tilaisuus aloitettiin kello 20.30 varsin hartaissa merkeissä, kun isä John L. Wissing luki rukouksen. Seremoniamestarina toimi paikallinen artistikoomikko Sterling Mossman. Phil Ingalls Orchestra esitti avausnumeron, jonka jälkeen Mossman laukoi muutaman vitsin ja esitti bändinsä kanssa polynesialaisia lauluja.

Floyd Cramer sooloili pianollaan, The Jordanaires tunnelmoi ja Boots Randolph antoi saksofoninsa puhua. Ensimmäisen puoliajan päätti illan erikoisvieras, kantrikoomikko Minnie Pearl, joka oli The Grand Old Opry -radioshown tähti.

Väliajan jälkeen esiteltiin komission puheenjohtaja H. Tucker Gratz, joka taas esitteli amiraali Robert L. Campbellin. Campbell luki yleisölle laivastolta saadun kiitossähkeen ja aloitti lyhyen puheen, mistä fiksuimmat saattoivat jo päätellä, että jotain erityistä oli tulossa: ”Tämän illan kunniavieraamme on kunnon amerikkalainen. Hän on esiintynyt useissa päärooleissa. Yhdessä näistä rooleista hän on esiintynyt USA:n armeijan sotilaana – hänen suorituksensa oli erinomainen. On ilo toivottaa tervetulleeksi ja esitellä teille ELVIS PRESLEY!”

Valtaisa huutomyrsky halkoi ilmaa, kun kullalla silattu komistus astui lavalle. Elvis oli pukeutunut kultalameetakkiin – samaan, jota hän käytti edelliselläkin Havaijin keikallaan marraskuussa 1957 – hopeanhohtavaan, paljetein koristeltuun paitaan ja tummansinisiin housuihin. Kuten kaikki konserttipaikailla otetut kuvat paljastavat, oli näky harvinaisen pramea. Siksi onkin harmillista, ettei esitystä televisioitu.

Vaikka elävää kuvaa ei ole saatavilla, ääntä sitä vastoin on. Vuonna 1978 bootleg-albumilla ensimmäistä kertaa kuultu konserttinauhoite julkaistiin virallisesti RCA:n toimesta vuonna 1980 Elvis Aron Presley -hopeaboksilla. Vuodesta 1995 lähtien konsertista on voinut nauttia digitaalisessa muodossa, kun BMG uudelleenjulkaisi boksin CD-formaatissa. Nykyään konsertti on saatavilla jo useammalla virallisella, puolivirallisella ja epävirallisella julkaisulla sekä tietenkin verkon suoratoistopalveluissa.

Äänite toimii mitä parhaimpana todisteena viimeisellekin epäilevälle Tuomaalle Elvis-konsertissa vallitsevasta massahysteriasta. Huutoa, kirkumista, viheltämistä ja tömistelyä kuullaan shown alusta loppuun lähes katkeamattomana äänivyörynä. Äänityksen taso on heikko, eikä yleisön mökä millään tavalla ainakaan paranna kuuntelunautintoa. Silti esitys on kiehtovaa kuunneltavaa: Elvis yhdistelee sulavasti ”vanhoja” rokkejaan ja uusia superhittejään, sirotellen väliin myös bluesia ja gospelia.

Peter Guralnick on kirjassaan Elvis – Graceland kuvaillut osuvasti äänitteeltä välittyvää tunnelmaa: ”Jokaiselta säilyneeltä kotiäänitetyltä kopioltakin kuulee lavalta huokuvan energian ja saa käsityksen musiikin vapauttaman tunneryöpyn voimasta. Esityksessä on selvästi samaa ironiaa, josta Press-Scimitarin Bill Burk puhui Memphisin konsertin yhteydessä, samaa leikittelyä yleisön kanssa, mutta esityksessä on muutakin: silkkaa riemukkuutta, syvältä nousevaa ilmaisun voimaa, joka ei voi olla tuntumatta. Nyt yhtye oli soitellut yhdessä nelisen viikkoa, ja Elvis sai heistä irti ei vain sitä, mihin he pystyvät, vaan sen, minkä he pystyvät antamaan hänen tehdä.

Kerran toisensa jälkeen hän houkuttelee kitaristi Hank Garlandia soittamaan soolon, ilmaisee hyväksyntäänsä murahduksilla ja huudahduksilla, joilla ei ole mitään tekemistä yleisön kanssa. Musiikki vyöryy ja sykkii omalla painollaan. Elvis pyytää Hankilta jälleen soolon, hän vaatii Boots Randolphilta uutta saksofonisooloa, hän unohtaa sanoja, jopa hukkaa laulun rakenteen, mutta tarttuu hetkeen puhtaalla, kahlitsemattomalla tunteella… Elviksen kanssa vuodesta 1956 työskennellyt The Jordanaires -yhtyeen Gordon Stoker vertasi esityksen spontaaniutta mieheen, joka on juuri vapautunut vankilasta.”

Kappalevalikoima ja -järjestys oli tismalleen sama kuin Memphisin konsertissakin, ja ainoastaan Doin’ The Best I Can oli jostakin tuntemattomasta syystä jätetty pois. Muusikot olivat pääasiassa samoja kuin Memphisissäkin; Guralnickin luettelemien herrojen lisäksi lavalla nähtiin tietenkin Scotty Moore ja D. J. Fontana. Pystybassoa soitti nyt Bob Moore (Memphisissä Bob Alexius) ja pianoa Floyd Cramer. Simultaanisesti D. J:n kanssa Memphisissä rumpuja takonut Ronnie Capone oli tällä kerralla jäänyt pois.

Honolulu Advertiserin toimittaja ei säästellyt ylisanoja kaksi päivää myöhemmin julkaistussa artikkelissa: ”Elvis on musiikin Messias. Hänellä on eläimellistä magnetismia, joka välittyy hänestä voimakkaammin kuin kenestäkään muusta aikaisemmin näkemästämme tai kuulemastamme viihdetaiteilijasta. Hänellä on lähes diktatoorinen valta faneihinsa nähden. Olen toiminut sekä Johnnie Rayn että Frank Sinatran mainosagenttina, mutta voin kertoa, että Elvis kykenee ajamaan faninsa sellaiseen tilaan, johon kumpikaan entisistä asiakkaistani ei pystynyt… Niille kaikille, joilla on ennakkoluuloja Elvistä kohtaan, huomautettakoon, että hän on luonnossa paljon komeampi, paljon vetoavampi, paljon miellyttävämpi ja paljon parempi esiintyjä – kultalameetakistaan paljetteineen kaikkineen huolimatta – kuin mitä hän on levyillään, televisiossa ja elokuvissaan.”

Konserttia oli valvomassa 12 moottoripyöräpoliisia ja joukko siviilipukuisia poliiseja. Yksi konstaapeleista tilitti tuntemuksiaan shown jälkeen: ”Se oli tuskallinen kokemus. Enpä haluaisi olla Presleyn housuissa… en, jos nuo kaikki kakarat huutaisivat minulle koko ajan.”

Myös radiotoimittaja Ron Jacobs oli paikalla: ”Ilmassa oli sähköä ja jännitettä, jollaista aisti vain Elvis-konserteissa. Olen nähnyt monia konsertteja: The Beatles, Rolling Stones, Michael Jackson, ’N Sync jne., mutta kukaan heistä ei synnyttänyt yleisössä sellaisia reaktioita kuin Elvis”, hän kertoi vuosia myöhemmin ja jatkoi: ”Olin ihmeissäni, kuinka niin pieni ryhmä muusikkoja pystyi luomaan niin paljon musiikkia. Elvis visualisoi musiikkia lavaliikehdinnällään. Kaikkein hienoin hetki oli se, kun Elvis lopetti esityksensä Hound Dogiin ja luisui polviensa varassa ainakin kuuden metrin matkan lavan poikki.”

Konserttin lopussa kuulemme legendaariset sanat: ”Elvis has left the building!” Elvis pysyikin varsin kauan poissa rakennuksesta. Seuraavan kerran hän kapusi elävän yleisön eteen vuoden 1968 tv-spesiaalissa, jolloin lavalla nähtiin hyvin erinäköinen ja -oloinen artisti pulisongeissaan ja mustassa nahka-asussaan. Siitä kuluisi vielä vuosi, ennen kuin Elvis aloitti varsinaiset konserttiesiintymisensä Las Vegasissa.

Suunnitelmissa oli, että Elvis konsertoisi Seattlen maailmannäyttelyssä vuonna 1962 It Happened At The World’s Fair -elokuvan kuvausten yhteydessä. Mutta ”sitä” ei maailmannäyttelyssä koskaan tapahtunut. Ja läheltä piti, ettei Elvis samana vuonna lähtenyt suurelle RCA:n rahoittamalle, yhteensä 43 kaupunkia kattavalle Amerikan kiertueelle. Sopimusneuvotteluissa ilmeni kuitenkin RCA:n ja Parkerin välillä erimielisyyksiä, ja lopulta tämäkin suunnitelma jäi toteuttamatta.

Tilinpäätös

Konsertti tuotti yhteensä 64 696 dollaria, joten asetettu päämäärä ylitettiin lähes 15 000 dollarilla. Summa sisälsi 5 000 dollarin sekin, jonka Parker luovutti komission puheenjohtajalle H. Tucker Gratzille seuraavana päivänä järjestetyssä juhlalounastilaisuudessa. Lopullinen summa saatiin kokoon, kun Havaijin hallituksen sinnikkään painostuksen jälkeen Yhdysvaltain kongressi myönsi komissiolle 150 000 dollarin määrärahan.

Muistomerkki valmistui seuraavana vuonna, ja se vihittiin käyttöön Arizonan muistopäivänä 30. toukokuuta 1962. Rakennelma lepää uponneen aluksen päällä, jonka siluetti näkyy veden alta selvästi.

Muistomerkin sisällä on valtava valkoinen marmoriseinä, johon on kaiverrettu kaikkien Arizonalla menehtyneiden uhrien nimet. Vuonna 1980 alueelle valmistui lisäksi vierailukeskus (Visitor Center), joka toimii museona. Siellä esitetään dokumentaarista filmimateriaalia Pearl Harborin hyökkäyksestä. Muistomerkki on yksi Yhdysvaltojen suosituimmista turistinähtävyyksistä, ja siellä vierailee vuosittain yli miljoona ihmistä.

Elvis saapui katsastamaan muistomerkkiä vasta elokuussa 1965 Paradise, Hawaiian Style -elokuvan filmausten yhteydessä. ”Hienoa, että se on noin vaatimattoman oloinen. Olen todella iloinen, että se ei ole liian pramea”, totesi Elvis nähdessään monumentin ensimmäistä kertaa.

Amiraali Henry S. Persons, H. Tucker Gratz ja Elviksen isä Vernon seurasivat, kun Elvis ja Parker laskivat kaksi suurikokoista seppelettä muistomerkin sisällä sijaitsevalle alttarille. Toista seppelettä koristi 1 177 punaista neilikkaa – yksi jokaista Arizonalla hukkunutta kohti.

Elvis oli tyytyväinen, että oli saanut olla osallisena jossakin näin merkittävässä asiassa: ”On hienoa, että elämänsä aikana saa mahdollisuuden tehdä jotakin tämänluontoista. Tällainen työ toimii hyvänä vastakohtana viihdyttämiselle, ja on juuri sen vuoksi erityisen palkitsevaa.”

Vaikka Elviksen konsertti toi tapahtumalle valtavasti rahaa ja julkisuutta ja auttoi sitä kautta komissiota ratkaisevasti päämääränsä saavuttamisessa, ei siitä ole alueella minkäänlaista mainintaa. Muistomerkin seinällä on ainoastaan yksi muistolaatta, jossa Elvis mainitaan yhtenä lahjoittajana monien muiden joukossa. Mitään Elvistä koskevaa aineistoa ei ole julkisesti nähtävillä – kaikki on kätketty muistomerkin arkistoihin.

Ron Jacobs: ”Moffatt ja minä pysyimme Parkerin kanssa hyvinä ystävinä aina hänen kuolemaansa asti. Hänen suurin pettymyksensä oli se, että Elvis ei koskaan saanut hallitukselta virallista tunnustusta siitä, mitä hän teki Havaijin, Yhdysvaltojen ja koko maailman hyväksi.”