Elvis esiintyi 1960-luvun alussa ainoastaan kolmessa konsertissa – kaikki keväällä 1961. Kaksi ensimmäistä konserttia pidettiin Memphisissä ja kolmas Havaijilla. Konserttien jälkeen Elvis keskittyi yksinomaan elokuvien tekoon, eikä esiintynyt liveyleisön edessä yli seitsemään vuoteen.

Vuonna 1961 oli Elviksellä takana menestysputki, jollaista viihteen historiassa ei ollut tätä ennen todistettu. Lamaannuttavat elokuvavuodet olivat vielä edessäpäin, eikä Britteinsaarilta lähestyvä rockin revival-aalto ollut vielä saavuttanut Amerikan rannikkoa.

Maaliskuussa 1960 oli armeijasta palannut uransa suhteen huolestunut ja epävarma mies. Sama mies oli vuotta myöhemmin tahkonnut neljä perättäistä listaykköstä, esiintynyt erinomaisesti menestyneessä Frank Sinatra -TV-show’ssa ja näytellyt kolmessa elokuvassa, joista G.I. Blues ja siitä lohkaistu soundtrack-albumi olivat saavuttaneet valtaisan kansansuosion. Flaming Star ja Wild In The Country olivat draamoja, joissa Elvis pääsi toteuttamaan omia taiteellisia ambitioitaan, ja joille jopa kriitikotkin olivat lämmenneet.

Paluuta maineen ja mammonan tielle olivat omalta osaltaan tasoittamassa myös kaikki hänen pahimmat kilpailijansa. He olivat omien hölmöilyjensä ansiosta tärvelleet uransa tai sitten teloneet itsensä tai menehtyneet onnettomuuksissa. Listoja hallitsivat kaiken maailman köyhänmiehen-elvikset. Nyt nämä rockmusiikin raunioilla vilistäneet purkkapophiirulaiset saivat kuitenkin luikkia takaisin koloihinsa: Hillbillykatti oli palannut, ja areena oli yksin hänen.

Elviksen paluu oli ollut vakuuttava. Lähes kaikki menestystä ylläpitävät osa-alueet oli nyt otettu haltuun. Mutta se tärkein oli vielä tekemättä, se mikä oli tehnyt Elviksestä tunnetun, se missä hän oli paras: liveshow, elävän yleisön kohtaaminen silmästä silmään.

Manageri Eversti Parker oli jo pitkin kuluvaa vuotta 1960 vihjaillut Elviksen tulevasta konsertista, ja vihdoin saman vuoden marraskuussa hän ilmoitti tapahtuman paikan ja sen ajankohdan: Memphis tulisi toimimaan etuoikeutettuna ja lähes vertauskuvallisena näyttämönä Elviksen paluulle. Sieltähän kaikki oli saanut alkunsa. Paikka olisi Ellis Auditorium ja aika helmikuun 25. päivä.

Myös toisesta konsertista oli sovittu. Se järjestettäisiin 25. maaliskuuta Havaijilla, Pearl Harborin sataman läheisyydessä sijaitsevalla Bloch Arenalla. Konsertilla kerättäisiin varoja vuonna 1941 Pearl Harborin hyökkäyksessä uponneen taistelulaiva U.S.S. Arizonan uhrien muistomerkkirahastoon.

Eversti Parkerin järjestelyt

Elviksen managerin, Eversti Parkerin, ehdoton vaatimus oli, että molempien, sekä Memphisin että Pearl Harborin konserttien tuotto menisi puhtaasti hyväntekeväisyyteen: ”Jokainen penni, joka kirstuun kolahtaa, menee hyväntekeväisyysrahastoon. Muuten emme ole kiinnostuneita show’n tekemisestä”, oli Parkerin tyly kommentti.

Memphisissä oli alkuperäisen suunnitelman mukaan tarkoitus järjestää vain yksi esiintyminen. Kun tieto virallisesta konserttipäivästä julkistettiin, se sai kuitenkin niin hyvän vastaanoton, että Parker päätti lisätä samalle päivälle vielä iltapäiväesityksen. Sen lisäksi järjestettäisiin juhlalounas Memphisin keskustassa sijaitsevassa hotelli Claridgessa. Kultaisia lounaslippuja myytiin sadan dollarin kappalehintaan, ja tämäkin tuotto ohjattiin hyväntekeväisyyteen. Parker itse myi ulkopaikkakuntalaisille sata lounaslippua samaan sadan dollarin kappalehintaan. Lisäksi hän käytti henkilökohtaisista varoistaan 14 000 dollaria konserttien kulujen kattamiseen.

Parker oli sanojensa mittainen mies, sillä jopa hot dog -sämpylöistä saatu tuotto meni hyväntekeväisyysrahastoon. Laupeutta ja lähimmäisen rakkautta tosiaankin oli ilmassa, sillä Parker lennätti Texasista Memphisiin 73-vuotiaan vannoutuneen fanin, jolla ei itsellään ollut varaa tulla paikalle. Parker maksoi lentolipun ja lahjoitti kiitolliselle vanhukselle vielä liput sekä lounastilaisuuteen että varsinaiseen konserttiin.

Tavoitteena oli saada kokoon 50 000 dollaria. Summa jaettaisiin lukuisten Memphisin hyväntekeväisyysjärjestöjen kesken. Omansa tulisivat saamaan muun muassa vammaisten lasten sairaala, parantumattomasti sairaiden hoitokoti, juutalaisyhteisökeskus, lasten päiväkoti, näkövammaisten koulu, Pelastusarmeija ym. ym. (tiedot avustettujen kohteiden kokonaislukumäärästä liikkuvat 24 – 37 välillä).

Suurimman potin korjaisi Elvis Presleyn Nuorisokeskus, joka sijaitsi Tupelossa, ja oli tarkoitettu paikallisen teininuorison virkistyskäyttöön. Asia oli Elvikselle ilmeisen tärkeä, sillä hänen harmikseen paikka oli vielä alkutekijöissään, vaikka hän oli lahjoittanut jo vuonna 1957 – silloinkin hyväntekeväisyyskonsertista saaduista tuotoista – 14 000 dollaria projektin alkuun saattamista varten.

Illan konsertti oli myyty loppuun alle vuorokaudessa ja sadan taalan lounasliput olivat olleet suuri menestys. Kaikki näytti hyvältä. Lauantai 25. helmikuuta oli julistettu sekä Memphisin kaupungin että koko Tennesseen osavaltion taholta ”Elvis Presley -päiväksi”.

Jokainen voi vain mielessään kuvitella, millaiset olivat paineet maestrolla itsellään, joka tämän kaiken lisäksi ei ollut esiintynyt konserttilavoilla yli kolmeen vuoteen. Elvikselle oli suotu jopa yksi tilaisuus harjoitella konsertteja varten, ja se järjestettiin edellisenä iltana Elviksen kotona Gracelandissa, jonne oli kokoontunut hermostunut joukko muusikoita.

Elvis oli kutsunut herraskartanoonsa koko silloisen Nashville-studiotiiminsä, johon kuuluivat Hank Garland (kitara), Bob Moore (basso), Buddy Harman (rummut), Boots Randolph (saksofoni) ja Floyd Cramer (piano). Lisäksi mukana olivat tietenkin Scotty Moore, D.J. Fontana ja The Jordanaires. Vain yksi oli joukosta poissa: Bill Blackia ei näkynyt. Katkeroituneena saamaansa kohteluun ja pieniin palkkioihin tämä pyhän kolminaisuuden jäsen oli jättänyt bändin loppuvuodesta 1957. Hän oli päättänyt tehdä selvän pesäeron Presley-organisaatioon ja ilmoittanut, ettei ole enää käytettävissä.

Ensimmäistä kertaa päästäisiin kokeilemaan bändin toimivuutta live-tilanteessa ja samalla esittelemään julkisesti median ja elävän yleisön edessä Elviksen uutta musiikillista linjausta. Kokoonpano oli tähän mennessä suurin, mitä Elvis-keikalla oltiin nähty, ja nyt mukana oli myös saksofonisti tuomassa oman messevän lisänsä yleissointiin.

Harmi vain, että tämäkin live-kokeilu jäi kovin, kovin lyhytikäiseksi. Elviksellä oli selvä tarve viedä asioita eteenpäin ja kehittyä musiikillisesti, kukaan vain ei valitettavasti sitä oikein ymmärtänyt, vähiten se, jonka olisi pitänyt osata lukea rivien välistä ja vaistota artistin taiteelliset pyrkimykset: hänen managerinsa. Intoa kuitenkin vielä tässä vaiheessa riitti, sillä harjoitukset jatkuivat myöhään yöhön.

Kansa kokoontuu

Seuraava päivä valkeni varsin kylmissä tunnelmissa. Tuuli, joka kantautui Mississippi-joelta, oli hyytävää ja aiheutti Ellis Auditoriumin edessä odottavalle ihmisjoukolle ennenaikaisia väristyksiä, vaikka itse pääesiintyjää ei näkyisi vielä moneen tuntiin. Sää oli sen verran kolea, että hotellin johto päätti avata eteisaulan ovet jo kello kahdeksan aamulla, jotta horkassa odottava yleisö pääsisi sisälle lämmittelemään.

Lounastilaisuus hotelli Claridgessa alkaisi kello 12.30 ja koko Memphisin kerma sekä lukuisia muita silmäätekeviä saapuisi todistamaan tapahtumaa. Itse Tennesseen kuvernööri Buford Ellington, joka oli myöntänyt Parkerille tittelin ”Colonel, kuvernöörin esikunnan adjutantti”, nähtäisiin tilaisuudessa, yhdessä Memphisin pormestarin Henry Loebin kanssa. Kaikki RCA:n isot pamput kuten Bob York, Bill Bullock ja Steve Sholes sekä William Morris Agencyn johtaja Abe Lastfogel tulisivat paikalle.

Aina Roomasta asti Memphisiin lensi Jean Aberbach, toinen Hill and Range -musiikkikustantamon veljeksistä. Konsertin juontajana toimiva koomikko George Jessel taas lensi Hollywoodista ja myöhästyi lounastilaisuudesta lentoyhtiöiden lakon vuoksi, mutta ehti juuri ja juuri paikalle ennen iltapäiväkonsertin alkamista. Myös monta muuta julkimoa oli lunastanut lounassetelin, kuten legendaarisen Sun Studion perustaja Sam Phillips. Lippuja myytiin tilaisuuteen yhteensä 225 kappaletta, ja niiden tuotto oli 17 200 dollaria.

Hotelli Claridgen Juhlalounastilaisuus

Satoja faneja odotteli Elvistä myös Claridge-hotellin ulkopuolella, mutta aivan turhaan. Elvis solutettiin sisään hotellin takaoven kautta ja ohjattiin Balinese Roomiin, jossa tilaisuus pidettiin. Juhlavieraiden syvä huokaus johdatteli hänet pitopöytään, jonka äärellä seremoniat suoritettaisiin. Kiitospuheiden ja palkintojen määrä, jota juhlittu sankarimme sai vastaanottaa, oli loputon.

Taustalta kuuluva vieno astioiden kilinä ja puheen sorina säestivät RCA:n George Marekia, joka tuli ojentamaan Elvikselle plakaatin. Siinä kerrottiin Elvis Presley -levyjen myynnin saavuttaneen 75 miljoonan kappaleen rajan. Marek kertoi, että lukuun sisältyi juuri ilmestyneen Surrender-singlen myynti, joka oli yli miljoona kappaletta kymmenessä päivässä. Elvikselle luovutettiin kyseisestä julkaisusta platinasingle. Samaan aikaan toisaalla RCA:n edustaja kutsuttiin puhelimeen, minkä jälkeen salille kerrottiin, että Elvis oli taas tällä välin myynyt miljoona levyä lisää.

Elvikselle lahjoitettiin RCA:n taholta vielä timanttiupotuksilla varustettu kello. Tämän lisäksi hänelle myönnettiin Dick Clarkin toimesta ”American Bandstand -ohjelman paras mieslaulaja” -palkinto, ja Billboard-lehti ilmoitti, että It’s Now Or Never oli äänestetty vuoden 1960 singleksi. Japanissa samainen single oli ollut vuoden myydyin, ja tästä ansiosta Elvis sai palkinnon, jonka päällä komeili tuttu Nipper-koira.

Kansainvälisiä palkintoja tuli muitakin. Etelä-Afrikassa Elviksen levyjä oli myyty yhteensä 10 miljoonaa kappaletta, ja siitäkin hyvästä Elvikselle annettiin näyttävän kokoinen pokaali. Pormestari Loeb luovutti Elvikselle, Parkerille ja tämän vaimolle kunniakäärön sekä todistuksen Nashvillen juutalaisyhteisökeskukselta. Parker sai vielä erikseen The Music Reporter -lehden ”Vuoden showmies” -palkinnon, mihin hän kommentoi: ”Ostin lehdestä 3 000 dollarin arvosta ilmoitustilaa. Arvelinkin saavani siitä hyvästä jotain.”

Loeb luki tervehdyssähkeitä, joita olivat lähettäneet muun muassa Danny Thomas, Juliet Prowse, Hal Wallis, Norman Taurog ja Adolph Zukor. Lisäksi hän antoi Elvikselle ja Parkerille Memphisin kaupungin avaimet. Tilaisuudessa esiteltiin myös Tupelon pormestari James Ballard, ja tuomari Briley toi terveiset Nashvillesta. Lopuksi Parker ojensi Loebille viestin lupaukseksi siitä, että vähintään 50 000 dollaria Elvis Presley -päivän tuotosta luovutettaisiin hyväntekeväisyyteen. ”Toivottavasti tapahtumasta tulee vuotuinen”, kommentoi Loeb. Tilaisuuden päätteeksi yleisö osoitti seisaaltaan suosiotaan.

Vielä muutama vuosi sitten tämä samainen nuorisoikoni oli saanut hieman toisenlaista ”arvostusta” osakseen: räävitön lanteiden vispaaja, nuorison turmelija, Jumalan pilkkaaja, paholaisen kätyri, neekerien ystävä ja kommunistien salajuonen päämesenaatti olivat ”arvonimiä”, joita hänelle oli tuolloin myönnetty. Ajat olivat ilmeisesti muuttuneet, sillä nyt kellossa soi aivan eri ääni: ”Olen ylpeä voidessani sanoa, että Elvis on osa kaupunkiamme”, julisti pormestari Loeb.

Lehdistötilaisuus

Vielä oli jäljellä lehdistötilaisuus, joka alkoi heti lounastilaisuuden päätyttyä. Noin sata lehdistön edustajaa ja muuta uteliasta oli saapunut paikalle. Seuraavassa tiivistelmä klo 13.45 aloitetun pressikonferenssin kulusta:

Media: Minä pahoittelen tätä ensimmäistä kysymystä, mutta kun kaikki haluavat tietää… mitä rakkauselämääsi kuuluu?

Elvis: (Naurua.) No, sen suhteen ei ole tapahtunut juurikaan kehitystä. Se on sitä samaa, mitä ennenkin. Ei siis mitään vakavaa. Kerron kyllä, jos jotain ilmenee. Tuskinpa se salassa pysyisi kuitenkaan.

M: Luuletko, että urasi vuoksi joudut olemaan poikamies vielä seitsemänkymppisenä?

Elvis: Sitä on vaikea sanoa. Enpä usko. Asiahan on niin, että en vain ole vielä valmis solmimaan avioliittoa, siinä kaikki. Enkä lähde sitä yrittämäänkään, ennen kuin tunnen olevani valmis. Mutta ei se ole urasta kiinni. Aika vaan ei ole vielä kypsä, ja en todellakaan ole vielä löytänyt ketään, josta välittäisin niin paljon.

M: Onko makusi muuttunut rock’n’rollin suhteen hieman kaupallisempaan eli ns. paremman musiikin suuntaan?

Elvis: Ei, se ei ole muuttunut. Olen aina pitänyt kaikentyyppisestä musiikista. Tarkoitan, että en pidä vain rock’n’rollista. Arvostan kaikenlaista musiikkia. Mutta teen sitä, minkä osaan parhaiten eli rock’n’rollia.

M: Mikä mahtoi aiheuttaa serkkusi (Carroll ”Junior” Smith) äkillisen kuoleman? (Suom. huom. Junior Smith oli menehtynyt kolme viikkoa aikaisemmin ja virallinen kuolinsyy oli sydänkohtaus, mutta todellisuudessa hän oli ryyppyputken jälkeen sammunut ja tukehtunut omaan oksennukseensa.)

Elvis: Sitä ei tiedä kukaan, ma’am.

M: Siis ei tiedä kukaan?

Elvis: Ei.

M: Aiotko palata piankin Hollywoodiin?

Elvis: Aloitan uuden elokuvan kuvaukset suunnilleen 25. maaliskuuta.

M: Minkäköhän tyyppisestä elokuvasta on kysymys?

Elvis: Se on jonkinasteinen draama. Sen nimi on Blue Hawaii. Siinä kaikki, mitä siitä tällä hetkellä tiedän.

M: Mikähän mahtaa olla suosikki kappaleesi sinun omista levytyksistäsi?

Elvis: It’s Now Or Never. Yksinkertaisesti siksi, että se on myynyt eniten… meinaan, heti Don’t Be Cruel’in jälkeen. Don’t Be Cruel on edelleen myydyin levyni.

M: Onko Don’t Be Cruel todellakin myynyt enemmän kuin It’s Now Or Never?

Elvis: Se on myynyt enemmän… Now Or Never myi yli neljä miljoonaa, luulisin.

M: Kuinkas paljon Don’t Be Cruel sitten myi?

Elvis: Suurin piirtein kuusi miljoonaa kipaletta. Seuraava kysymys?

M: Käsittääkseni olet myynyt jo yli 75 miljoonaa levyä. Eikös se ole jo jonkin sortin ennätys levybisneksessä?

Elvis: En todellakaan tiedä. Luulen, että siihen sisältyy kaikki. Jokainen albumi… kaikki yhteenlaskettuna.

M: Onko ne kaikki tehty RCA Victor -levymerkille?

Elvis: Kyllä. Jokainen niistä on tehty Victor’ille.

M: Minkä tyyppisten elokuvaroolien esittämisestä nautit eniten? Nautitko länkkäreissä näyttelemisestä vai haluaisitko esittää jonkin sorttista draamaa?

Elvis: Haluaisin kyllä mielelläni näytellä draamaa, mutta en ole siihenkään vielä todella valmis. Minulla ei ole vielä tarpeeksi kokemusta näyttelemisestä. Kuten sanottu, olisi tyhmää ryhtyä näyttelemään mitään todella dramaattista, jos siihen ei kerran ole valmiuksia.

M: Entäs sitten musikaalit, kuten Loving You? Se oli yksi ehdottomia suosikkejani.

Elvis: Niin varmaan, honey. Se on kyllä yleensä vähän studiosta kiinni, mitä tehdään. Mutta voitte olla varmoja siitä, että lähes kaikissa leffoissani tulee olemaan musiikkia. Sitä täytyy olla.

M: Milloin Wild In The Country tulee ensi-iltaan?

Elvis: Toukokuussa tai kesäkuussa.

M: Elvis, oletko jo täyttänyt veroilmoituksen?

Elvis: (Naurua.) Luulen, että kirjanpitäjäni Mr. Fisher on hoitanut sen asian.

M: Muuttiko armeija ruokailutottumuksiasi?

Elvis: Ei, ma’am.

M: Syötkö edelleen samoja lihottavia ruokia kuin ennen armeija-aikaasi?

Elvis: Syön suurinpiirtein samoja juttuja kuin ennenkin. Kaipa sitä on niin tottunut siihen, ja vanhoja tapoja on vaikea muuttaa.

M: Mitä lauluja olet levyttänyt Blue Hawaii -elokuvaa varten?

Elvis: En vielä mitään.

M: Oletko levyttänyt yhtään kappaletta?

Elvis: En ole levyttänyt vielä mitään. Sen asian suhteen minulla ei ole mitään kerrottavaa.

M: Miksi Flaming Starista ei julkaistu soundtrackia tai edes EP:tä tai sinkkua?

Elvis: En tiedä. Luulenpa, että he (RCA) ajattelivat, ettei materiaali ollut tarpeeksi kaupallista julkaistavaksi. En todellakaan tiedä. Se on RCA:n asia.

M: Elvis, aiotko muuttaa pysyvästi Hollywoodiin, vai jäätkö asumaan tänne kotikaupunkiisi?

Elvis: Täällä olen ja pysyn.

M: (Taputuksia!)

Elvis: Olen kyllä vuokrannut asunnon sieltä, ja liikun edestakaisin tätä väliä, mutta varsinainen kotini on täällä.

M: Elvis, muistan kun viimeksi juttelimme, olit innostunut karatesta. Mitenkäs on nyt asian laita?

Elvis: Harjoittelen sitä edelleen aikas tavalla.

M: Onko sinulla mitään muita uusia harrastuksia?

Elvis: Ei. Mitään uutta ei ole nyt meneillään… Minulla ei todellakaan ole aikaa millekään…

M: Rullaluisteletko vielä vai oletko jo hiljentänyt vauhtia?

Elvis: Well, kyllähän me vielä vähän luistellaan… ja katkotaan lautoja (naurua).

M: Oletko ikinä kokeillut luistelemista jäällä?

Elvis: En, ma’am. En ole ikinä kokeillut sitä. Mutta muuten teen hyvin pitkälti samoja juttuja kuin ennenkin. Tosin, en tee niitä enää yhtä paljon. Armeijasta paluun jälkeen ei ole ollut paljon aikaa harrastaa. Olen ollut aika kiireinen näitten leffojen kanssa.

M: Ostit juuri äskeittän täältä järven rannalta tontin, tai isäsi osti. Aiotko tulla tänne perheesi kanssa?

Elvis: Haluaisin kyllä. Ajattelimme rakentaa tänne pienen mökin tai sitten hankimme asuntovaunun, jommankumman. En tiedä vielä tässä vaiheessa kumman.

M: Missä elokuvassa olet mielestäsi tehnyt parhaan roolisuorituksen?

Elvis: King Creole’ssa.

M: Anteeksi missä?

Elvis: King Creole’ssa.

M: Elvis, miksi et esiinny enemmän TV:ssä?

Elvis: (Tömps!) Mihinkäs minä oikein osuin täällä? Elokuvasopimuksien takia olen nyt aikas sidottu tekemään leffoja, ja jos TV-esiintymisiä on liian paljon, ne tavallaan haittaavat elokuvien menestystä.

M: Esiinnytkö mieluiten konserteissa, TV:ssä vai elokuvissa?

Elvis: Well, pidän eniten konserttiesiintymisistä. Tosin, en ole enää niinkään varma asiasta (naurua), sillä en ole ollut lavalla yli kolmeen vuoteen. Olen jo unohtanut suurimman osan kappaleitten sanoista. Eikä minulla ole ollut paljoakaan aikaa harjoitella bändini kanssa.

M: Olet lähdössä maaliskuussa Havaijille tekemään elokuvaa ja harrastat jonkin sortin hyväntekeväisyyttä siinä sivussa?

Elvis: Oikein. Järjestämme keräyksen taistelulaiva Arizonan hyväksi.

M: Et ole ollut lavalla kolmeen vuoteen. Oletko hermostunut?

Elvis: Kyllä. Täytyy tunnustaa, että olen. Mutta kun tein Frank Sinatra -show’ta Floridassa, en ollut hermostunut… olin kauhuissani! Kauhusta kankea (naurua.)

M: Kun julkaisit ensimmäisen levysi, uskoitko, että sinusta tulisi niin suosittu kuin olet nyt?

Elvis: En. En usko, että kukaan tiesi sitä, vai tiesimmekö me Mr. Phillips? (naurua) Enpä usko. Kenelläkään ei ollut mitään käsitystä asiasta.

M: Palataksemme Frank Sinatra -show’hun… Oliko show’n tuotantoporras jotenkin vaikuttamassa… antoivatko he mielestäsi sinulle tilaisuuden tarpeeksi laajamittaiseen esitykseen?

Elvis: Kyllä, tottakai. Mutta kaikki ne heilumiset ja ravistelut, joita tein, eivät olleet show’n vuoksi tehtyjä. Olin vain niin paniikissa (naurua). Mutta he kyllä antoivat minulle runsaasti aikaa. Kyllä sir, he olivat erittäin mukavia.

M: Mutta eiväthän he antaneet sinun esiintyä kuin kuusi minuuttia tunnin pituisessa show’ssa?

Elvis: Well, minulle olisi sopinut ihan mainiosti, jos olisin vain kävellyt sisään ja samantien ulos. Olisiko mahdollisesti muita kysymyksiä, mihin en osaa vastata?

M: Tykkäätkö edelleen juustohampurilaisista?

Elvis: En syö niitä enää niin paljon.

M: Elvis, poltatko vieläkään tupakkaa?

Elvis: En. Poltan sikareita silloin tällöin. Lähinnä silloin, kun Colonel sattuu tarjoamaan minulle sellaisen… ja se on erittäin harvinaista.

M: (Naurua) Mitenkäs on drinkkien laita?

Elvis: Ei. Ei.

M: Kuinka monta kultalevyä olet saanut kaikenkaikkiaan?

Elvis: Minulla on 34 kultalevyä.

M: Se on enemmän kuin kilpailijoillasi. Oletko iloinen siitä, että sinulla on kultalevyjä enemmän kuin kenelläkään muulla?

Elvis: Yeah, se tekee minut ja valtion erittäin iloiseksi.

M: Koska olemme seuranneet urasi kehitystä alusta alkaen, mietimmekin nyt, että mikä mahtaa olla kiinnostuksesi sen tyylistä musiikkia kohtaan, mitä et vielä ole levyttänyt? Onko mielessäsi jotain erityistä, mitä haluaisit levyttää?

Elvis: Ehdottomasti. Mutta en halua liiaksi koetella onneani. En pidä riskinotosta. Niin kauan, kun homma luonnistuu näin, en halua… Tarkoitan, että miksi muuttaa tyyliään, jos siihen ei kerran ole mitään tarvetta. Jos se, mitä teen nyt… jos se ei enää toimi, silloin minun täytyy muuttua tai tehdä jotain.

M: Elvis, sinusta on tullut hieman konservatiivisempi.

Elvis: Niin, sitä se ikä teettää. Se on vähän sama juttu näiden pulisonkien kanssa; ne on ihan okei vähän aikaa, mutta sitten niistä vain kasvaa ulos.

M: Etkö enää kaipaa niitä?

Elvis: Siis pulisonkeja? No, en erityisemmin. Armeija piti niistä huolen.

M: (Naurua) Kuka on suosikkivastanäyttelijäsi?

Elvis: Jos vastaisin siihen, niin minulla olisi monta entistä ystävää.

M: (Naurua) Mutta entäpä huhut Nancy Sharpista?

Elvis: Onko Anita (Wood) täällä jossakin? No, enpä tiedä. Se nyt oli sellainen pikku juttu. Me treffattiin jonkin aikaa. Se on aikas huvittavaa; käyt tytön kanssa ulkona pari kertaa, niin kyseessä on jo iso romanssi. Minut on naitettu jo useampaan kertaan. Olin yhtenä iltana Wilshire Boulevardilla… teatterin aulassa… ja joku tyyppi sanoi: ”Luulin, että olet Mexico Cityssä viettämässä kuherruskuukautta”. Myöhemmin kävi ilmi, että meksikolainen sanomalehti oli väittänyt minun karanneen rakastajattareni kanssa, ja että aikomuksemme oli mennä siellä naimisiin. Heillä oli jo hotellihuone varattuna ja kaikki valmiina. Ja minä kun en edes tiennyt kenen kanssa minun pitäisi mennä naimisiin. Tämmöistä tapahtuu…

M: Useat show-alan ihmiset ovat taikauskoisia. Onko sinulla mitään tiettyä asiaa, jonka suhteen olet taikauskoinen?

Elvis: Olen aika taikauskoinen. Joissakin tietyissä… tarkoitatko nyt mustia kissoja ja vastaavanlaisia juttuja?

M: Siis onko jokin tietty asia missä olet taikauskoinen?

Elvis: Ei, ainoastaan sellaisia pikkujuttuja. Kuten peilien särkymiset, ja semmoiset. (Naurua) Valokuvaajat. (Naurua) Itsepähän kysyit…

M: Pidätkö edelleen Anita Woodia vain ystävänä?

Elvis: Kyllä. Tarkoitan siis, että näemme kyllä toisiamme edelleen aika paljon, mutta se ei ole mitään todella, todella vakavaa. No, nyt ne valokuvaajat ottavat toisistaan kuvia.

M: (Naurua) Mitä luulet? Mikä on asemasi viihdemaailmassa kahden vuoden kuluttua?

Elvis: Sen voin sanoa teille Mr. Johnson, että enpä menisi veikkaamaan mitään, koska viihdemaailma on niin ennalta-arvaamaton, ja myös ihmiset ja ajat muuttuvat. Sitä on todella vaikea sanoa. En edes yritä vastata siihen. Sen voin ainoastaan sanoa, että yritän onnistua näyttelijänä, ja se vaatii paljon aikaa ja työtä, sekä rutosti kokemusta. Mutta yrittänyttä ei laiteta. Jos en onnistu luomaan uraa sillä saralla, se on ihan okei, mutta en tiedä, kuinka pitkään tämä musiikkitouhu jatkuu tai kestää. En edes tiedä, kuinka kauan itse kestän. Minulla ei tosiaankaan ole harmainta aavistusta.

M: Onko suunnitelmissasi lähteä kiertueelle lähiaikoina?

Elvis: Well, Colonel osaisi varmaan vastata siihen kysymykseen paremmin kuin minä. Juuri nyt ei ole mitään suunnitelmissa. Tiedän, että jossain vaiheessa meidän on tehtävä Euroopan-kiertue… kaikkiin niihin maihin, joilta olemme saaneet näitä palkintoja ja tavaroita. Mutta en tiedä tarkalleen koska. (Kysyy Parkerilta) Tehhäänkö myö mittään?

Parker: Odottelemme hyvää tarjousta.

M: (Naurua) Voin vain kuvitella, kuinka hektistä elämäsi on. Oletko ikinä ajatellut, että otat rahat ja juokset jonnekin kauas tästä kaikesta, vaikkapa vuodeksi?

Elvis: Eivät he anna minun karata rahoineni päivineni. Valtio ei suostu siihen.

M: (Naurua)

Elvis: Ei vaiskaan, nautin siitä, mitä teen. Saan kyllä olla yksin, aina kun vain niin haluan.

M: On varmaan aikamoista yrittää panna vielä paremmaksi siitä, mitä olet jo urallasi saavuttanut?

Elvis: Mutta nämä ovat sellaisia juttuja, joista on otettava kaikki irti, niin kauan kuin ne kestävät. Sillä voi olla, että vähän ajan päästä se on ohi, ja sinä jäät kaipaamaan sitä kaikkea. Kaipaat ihmisiä ja sitä hulabaloota jne. Mutta nyt minulla menee ihan mukavasti…

Memphisin pormestari Henry Loeb: Tunnetko tulevasi kotiin, aina kun saavut Memphisiin?

Elvis: Tottakai. Se on yksi syy, miksi asun täällä. Pidän kyllä Kaliforniasta. Tykkään käydä siellä töissä, mutta kun leffan teko on ohi, odotan jo innolla lähtöä ja paluuta kotiin. Ja lisäksi, asun lähellä Tupeloa, ja tunnen sieltä paljon ihmisiä. Samat vanhat tutut, joiden kanssa kasvoin, elelevät siellä edelleen samoissa taloissa. Kävin siellä noin kolme viikkoa sitten. Ja tuuli oli puhaltanut kyltin alas… siinä rakenteilla olevassa (Elvis Presley) Youth Centerissä on iso nimikyltti, ja tuuli oli tiputtanut sen. Yritimme saada sen takaisin, mutta se putosi meiltä… Meitä oli kaikkiaan kolme yrittämässä nostaa sitä takaisin, mutta kyltti putosi silti.

M: Onko sinulla aavistusta siitä, koska Youth Center oikein valmistuu?

Elvis: Vaikea sanoa. Se vaatii paljon rahaa. Mutta kyllä se lopulta valmistuu. En vain osaa sanoa milloin.

M: Onko eläinkokoelmasi kasvanut viime aikoina?

Elvis: Hommasimme pari pientä muulia.

M: Ja varmasti ajokoiran (hound dog) myös?

Elvis: Siellähän se edelleen on.

M: Sehän on se sama koira… se sama basset-koira, mikä esiintyi kanssasi TV:ssä? (Viitaten vuoden 1956 Steve Allen Show’n esiintymiseen.)

M: (Naistoimittaja kommentoi) Se oli Frank Sinatran koira!

Elvis: Ei, se oli Frank Sinatran koira (naureskelee). Hän (viitaten naistoimittajaan) näköjään vastailee puolestani.

M: Elvis, pidätkö edelleen urheiluautoista?

Elvis: En. Enpä juuri. Minulla oli yksi Saksassa, ja niistä saattaa aiheutua paljon harmia. Etenkin, jos olet armeijassa.

M: Kuinka monta laulua aiot tänään esittää?

Elvis: Uskoisin, että noin 20. Esitän vain suurimmat hittini. Vanhat ja uudet. Jos vain muistan niiden sanat (naurua).

M: Mikä on ollut hienointa, mitä sinulle on tapahtunut showbisneksessä?

Elvis: Sitä on vaikea sanoa. Kaikenlaista on tullut eteen, mutta en nyt ihan just pysty sanomaan, mikä olisi ollut hienointa.

M: Entäpä se, kun solmit ensimmäisen elokuvasopimuksesi?

Elvis: Voisin kuvitella, että se oli se, kun sain ensimmäisen kultalevyni, koska luulin, ettei sellaista tapahtuisi koskaan.

M: Mikä muuten oli ensimmäinen kultalevysi? Don’t Be Cruel?

Elvis: Heartbreak Hotel.

Konferenssi, jonka kesto oli neljäkymmentäviisi minuuttia, loppui klo 14.30.

Iltapäivän ja illan konsertit

Ensimmäiset fanit, jotka olivat saapuneet Ellis Auditoriumiin jo klo 8.00, odottivat kärsimättöminä esityksen alkua ja idolinsa kohtaamista. G.L. Coffey, rakennuksen – missä muuten toimitettiin Elviksen Humes High Schoolin promootio eli valmistujaisseremonia vuonna 1953 – ylivalvoja, oli nostalgisissa fiiliksissä nähdessään fanien kokoontuvan lipunmyyntitiskille. Hän muisteli, kuinka tämä Humes High Schoolin oppilas oli myynyt Auditoriumin yleisölle virvokkeita ja heti esitysten jälkeen kiivennyt lavalle kitaroineen ja soittanut tyhjälle salille. Nyt hän esiintyisi samassa paikassa ja samalla lavalla loppuunmyydyn katsomon edessä. 

Vihdoin Auditoriumin ovet avautuivat ja malttamattomana odottanut yleisö, joka lähes yksinomaan koostui teinitytöistä, ryntäsi saliin. Jos he kuvittelivat pääsevänsä näkemään idolinsa heti, niin siinä he olivat pahasti väärässä.

Parker oli huolehtinut siitä, että yleisön kärsivällisyys venytettäisiin äärimmilleen, ennen kuin pääesiintyjä astuisi esiin. Sillisalaatti, jota myös lämmittelynumeroiksi kutsuttiin, koostui Frank Trentin steppiesityksistä, Ashtons and Shirley’n akrobatioista, pianon pimputuksesta à la Floyd Cramer, Nip Nelsonin imitaatioista, Boots ”Yakaty Sax” Randolphin saksofonittelusta, Brother Dave Gardnerin ronskeista vitseistä, ja koko komeuden kruunasi Larry Owens ja hänen King’s Men -orkesterinsa.

Juuri kun yleisö jo oli kuvittelemassa, että Elvis-show’n sijaan oli sirkus saapunut kaupunkiin, ilmestyi lavalle George Jessel, joka ilmoitti lyhyesti ja ytimekkäästi: ”Tämä nuori mies on yksi kaikkien aikojen suurimpia laulaja-näyttelijöitä tällä vuosisadalla”. Ja ennen kuin kukaan ehti tajuta, ilmestyi verhojen takaa hahmo, joka erehdyttävästi näytti samalta kuin mitä yleisössä olleet teinitytöt olivat tuhansia kertoja tuijottaneet levyjensä kansista ja huoneidensa seinillä olevista julisteista. He olivat tunnistaneet epäjumalansa, sillä noin kolmen minuutin ajan ei salissa kuulunut muuta kuin kiljuntaa ja itkunsekaista huutoa, minkä keskeltä saattoi hahmottaa sanat: ”Elvis! Elvis! Elvis!”.

Nuori ja tyylikäs rock-prinssi astui lavan eteen ja ”tarttui mikrofoniin kuin syödäkseen sen”, kirjoitti paikalla ollut toimittaja Bill E. Burk. Ensimmäinen seikka, mikä pisti silmään, oli Elviksen ulkoinen olemus: hopeanharmaa pikkutakki, napitettu valkoinen paita sekä mustat suorat housut, joiden sivuja koristi tummana kiiltelevä satiiniraita, edustivat uutta tyyliä. Vanhaan Hillbillykattiin viittasi enää vain kaulalla roikkuva mirri.

Heartbreak Hotel kajahti ilmoille ja aloitti show’n. Ensin vaikutti siltä kuin mikään ei olisi muuttunut, mutta show’n edetessä pidemmälle saattoi myös esiintymisessä havaita jotain uutta – se oli nyt harkitumpaa ja kypsempää. ”Ensin kirkumiset vaimenivat ja alkoivat taas, kun Elvis pyöräytti lantiotaan kuten vanhoina hyvinä aikoina. Mutta Elvis oli nyt vanhempi, hän oli 26-vuotias. Hän ei enää heilunut koko aikaa, vaan liikkeet olivat lähinnä vihjailevia ja yleisöä kiusoittelevia”, raportoi Bill E. Burk.

Ainakin seuraavat kappaleet kuultiin todennäköisesti molemmissa konserteissa: Heartbreak Hotel, All Shook Up, A Fool Such As I, I Got A Woman, Love Me, Such A Night, Reconsider Baby, I Need Your Love Tonight, That’s All Right, Doin’ The Best I Can, Don’t Be Cruel, One Night, Are You Lonesome Tonight, It’s Now Or Never, Swing Down Sweet Chariot, Hound Dog. Kappalelista nojautuu Scotty Mooren käsin kirjoittamaan muistilappuun (Scotty oli lisännyt Hound Dogin loppuun sulkuihin muistutuksen ”Get the hell out!”).

Koska kyseisistä konserteista ei ole olemassa nauhoitettua materiaalia, täytyy meidän luottaa Scottyn sanaan. Setissä oli tyylikkäästi yhdistelty vanhaa ja uutta, ja tyylilajien moninaisuus kertoi omaa kieltään artistin laajentuneesta repertuaarista. Rock, pop, blues, gospel ja balladit esitettiin samassa paketissa vaivattoman oloisesti – aivan kuin mitään raja-aitoja ei olisi niiden välillä koskaan ollutkaan.

Yksi kappalevalinta herättää erityistä huomiota harvinaisuudellaan: Doin’ The Best I Can oli ainoa elokuvasävelmä koko show’ssa. On sinänsä pieni ihme, että kappale oli otettu ohjelmistoon, sillä tiedossa on, ettei Elvis erityisemmin rakastanut näitä G.I. Bluesin kappaleita. Valinta kuitenkin paljasti hänen ilmeisen mieltymyksensä tuota herkkää balladia kohtaan, ja myönnettäköön, että se kuuluu kyseisen elokuvan parhaimmistoon. Valitettavasti sitä ei enää esitetty tulevalla Pearl Harborin keikalla, ja näin ollen emme todennäköisesti saa koskaan kuulla kappaleen liveversiota.

Konsertin kesto oli noin viisikymmentä minuuttia ja seuraava alkaisi kello 20.30. Elvis saattoi ryhtyä huojentuneena valmistautumaan päivän toiseen esitykseen: yleisö oli hänen otteessaan.

Illan konsertti oli loppuun myyty, ja nyt yleisössä oli mukana myös varttuneempaa väkeä. Jälleen kerran kansa sai ihmetellä sekalaista esiintyjäkaartia lähes puolentoista tunnin ajan ennen varsinaisen show’n alkua.

Elviksen saapuessa lavalle juontaja-koomikko George Jessel heittäytyi kämmenet edellä vitivalkoiseen pikkutakkiin vaihtaneen Kuninkaan jalkoihin. Huvittunut Elvis loi pikaisen silmäyksen loppuunmyytyyn saliin ja oli selvästi tyytyväinen. Yleisön reaktiot olivat nyt hieman rauhallisempia, mikä johtui paikalla olleesta aikuisväestöstä, joka tyytyi vain kohteliaasti taputtamaan käsiään. Kiljunnat ja huudot kuuluivat nyt vain parvekkeelta ja lavan etuosasta.

Ensimmäistä konserttia vaivannut lievä epävarmuus ja hermostuneisuus oli nyt poissa: ”Esityksessä tuntui olevan uusi ironinen sävy. Hän tuntui aikaisempaa itsevarmemmalta monessa suhteessa ja ilmaisi huvittuneisuutensa siitä ’kiihkeästä palvonnasta’, mitä jotkut hänen faninsa osoittivat. Hän yhdisteli kappaleitaan kauniisti… Oli helppoa nähdä hänen hymystään, että hän tiesi väkijoukon olevan hänen mukanaan”

Boots Randolph, joka ennen näitä konsertteja ei ollut vielä kertaakaan esiintynyt Elviksen kanssa lavalla, kommentoi tapahtumia kaksikymmentä vuotta myöhemmin, vieläkin hämmentyneenä: ”Elävän yleisön edessä esiintyminen Elviksen kanssa on varmasti yksi jännittävimmistä asioista maailmassa. Voi veljet, sinä kävelet lavalle Elviksen kanssa ja soitat tenorisaksofonia, ja hän on siellä rohkaisemassa sinua… Se oli minulle todella iso juttu – ja on vieläkin. Yksi elämäni kohokohdista. Hän oli noissa konserteissa tuhansien ihmisten ympäröimänä, jotka kiljuivat ja käyttäytyivät hysteerisesti. Se oli todella näkemisen arvoista. Myöhemmin tuli Beatles ja muut, mutta Elvis oli todella ensimmäinen, joka sai yleisön sekaisin. Täydellisesti pois tolaltaan.”

Myös uusi Jordanaire-laulaja Ray Walker oli noviisina paikalla ja seurasi kiehtoutuneena tapahtumia: ”Muutos oli jotakin täysin ennalta-arvaamatonta. Hän ikään kuin poreili innosta. Hän saattoi tehdä jotain odottamatonta niin taitavasti, että me emme muistaneet pysyä mukana. Silloin hän käännähti virnistäen ja nimitteli meitä.” Viimeistään viimeisen kappaleen aikana yleisö hullaantui lopullisesti.

”Hän aloitti ’You ain’t nothin’ but a Hound Dog’, ja he vaan yksinkertaisesti tulivat hulluiksi. He reagoivat aina samalla tavalla. Aina oli mellakka tiedossa”, kertoo Scotty Moore. Konsertin lopussa Elvis teki vielä harvinaisen eleen ja palasi lavalle lähettääkseen yleisölle lentosuukon. Välittömästi sen jälkeen, suudelman vielä leijuessa ilmassa, hän syöksyi ulkopuolella odottavaan autoon.

Tapahtuma tuotti yhteensä 51 162 dollaria. Asetettu tavoite saavutettiin, ja Memphisin kaupunki sai rahansa. Elvis oli nyt todistanut herruutensa myös konserttilavoilla. Sen johdosta Gracelandissa järjestettiin koko yön kestävät voitonjuhlat. Myös Scotty ja hänen vaimonsa Bobbie olivat saaneet kutsun, mutta he jäivät tulematta. He eivät enää tunteneet oloaan kotoisaksi Elviksen yksityisessä maailmassa. Maaliskuun 8. päivänä Elvis piipahti vielä Tennesseen osavaltioparlamentissa, jossa hänelle myönnettiin kunniakansalaisen arvo.