He’ll Have To Go | 1976
Elvis levytti viimeisen kappaleensa, enteellisen He’ll Have To Go’n kotonaan Gracelandissa, lokakuussa 1976. Niin kutsuttuun Viidakkohuoneeseen oli järjestetty äänityssessiot, koska artistia ei enää kiinnostanut studiotyöskentely, joten studio täytyi tuoda hänen miesluolaansa.
Kappaleen originaalilevytyksen teki rockabilly-artisti Billy Brown, vuonna 1959, mutta se ei saavuttanut sen suurempaa menestystä, ennen kuin biisin otti samana vuonna käsittelyynsä kantrilegenda Jim Reeves. He’ll Have To Go julkaistiin singlen In a Mansion Stands My Love b-puolella, mutta radio DJ:t soittivatkin kääntöpuolta enemmän, sillä seurauksella, että siitä tuli Reevesille valtava hitti, sekä pop- että kantrilistoilla.
Suomessa kappaleen on levyttänyt muun muassa Olavi Virta, nimellä Hän poistukoon, hän tänne jää.
Joe ja Audrey Alison kirjoittivat biisin oman parisuhdekriisinsä seurauksena. Audrey oli puhunut niin hiljaisella äänellä puhelimeen, että Joe oli pyytänyt häntä pitämään luuria lähempänä suutaan. Siitä syntyi kappaleen ensimmäinen säe. Laulu kertoo miehestä, joka puhuu puhelimitse rakastamansa naisen kanssa, kun hän tajuaa toisen miehen olevan hänen seurassaan.
Presleyn tulkinta julkaistiin heinäkuussa 1977 albumilla Moody Blue, josta muodostui yksi hänen 1970-luvun vahvimmista kokonaisuuksista, siitäkin huolimatta, että levylle jouduttiin lisäämään täytebiiseiksi live-esityksiä, koska Elvis ei saapunut Nashvillen uuteen studioon hänelle varattuun levytyssessioon tammikuussa 1977. Hän kävi kaupungissa vain kääntymässä ja lensi takaisin Memphisiin.
Moody Blue -albumi poiki kaksi hittiä: nimikappaleen ja syntikkavoittoisen Way Down’in, joka nousi Briteissä Elviksen kuoleman jälkeen listaykkköseksi. Myös itse levy on myynyt jenkeissä multiplatinaa.
Elviksen lähes viisi minuuttia kestävä versio on modernisoitu kantrisovitus, joka lauletaan pehmeällä alarekisterillä, ja josta välittyy eletty elämä. Kappaleen pituuden ansiosta Presley pystyi paremmin paneutumaan sanoituksiin ja tekemään tulkinnastaan joka kierroksella yhä uskottavamman ja sielukkaamman. Elvis ei koskaan menettänyt kykyään suoraan ja välittömään ilmaisuun, eikä taitoaan yhdistellä eri vaikutteita joksikin täysin omaleimaiseksi. He’ll Have To Go on yksi pitkäsoiton hienoimmista esityksistä.
”He’ll Have to Go oli viimeinen kappale, jonka Elvis levytti studio-olosuhteissa. Kuten Pledging My Love -kappaleessa, hän tekee hienon country-version 1950-luvun klassikosta – ja jälleen kerran kappaleen pituus on lähes eeppinen verrattuna useimpiin Elviksen levytyksiin. On selvää, että albumi, jolla Elvis olisi palannut 1950-luvun kappaleisiin, olisi ollut tässä kohtaa järkevä vaihtoehto. Samoihin aikoihin hän lauloi konserteissaan kappaleita Unchained Melody ja Little Darlin, ja nämä vanhemmat laulut vaikuttivat herättävän Elviksen kiinnostuksen ja sitoutumisen paremmin kuin muut (vitsikästä Little Darlin -kappaletta lukuun ottamatta).” – Shane Brown, Reconsider Baby – Elvis Presley: A Listener’s Guide
He’ll Have To Go | Graceland, Memphis | 31.10.1976
