There’s Always Me | 1961

Don Robertson (5.12.1922–16.3.2015) kirjoitti toinen toistaan upeampia balladeja Elvikselle. Hänen katalogistaan löytyy hienouksia, kuten I’m Counting On You, Anything That’s Part Of You, I Met Her Today, They Remind Me Too Much of You ja I Really Don’t Want To Know.

Kiinan Pekingissä syntynyt amerikkalainen pianisti ja laulaja-lauluntekijä niitti mainetta etenkin country- ja populaarimusiikin saralla. Sooloartistina hänen isoin hittinsä oli The Happy Whistler (1956), joka nousi Yhdysvalloissa listasijalle 6 ja Briteissä sijalle 8. Hänet valittiin Nashville Songwriters Hall of Fameen vuonna 1972.

There’s Always Me on loistava esitys: avaus on maaginen, ja pienellä vaivalla saavutetaan paljon. Hieno kappale, josta jokainen laulaja olisi ylpeä. – Robert Matthew-Walker (Elvis Presley – A Study In Music)

Elviksen lisäksi Robertson kynäili hittejä myös muille musiikkialan suurnimille, kuten Bing Crosbylle, The Chordettesille, Les Paulille & Mary Fordille, Frankie Lainelle, Al Martinolle, Hank Snow’lle, Dean Martinille ja Hank Locklinille. Kuriositeettina voidaan mainita Bonanza-televisiosarjasta tutun Lorne Greenen levyttämä Ringo, jonka Robertson kirjoitti yhdessä pitkäaikaisen yhteistyökumppaninsa Hal Blairin kanssa.

Varsinainen yhteistyö Presleyn ja Robertsonin välillä alkoi 1960-luvun alussa, vaikkakin Elvis oli levyttänyt hänen kappaleensa I’m Counting On You jo vuonna 1956. Elvis ihastui Robertsonin teoksiin niin syvästi, että ystävystyi lauluntekijän kanssa, mikä oli Elvis-piireissä verrattain harvinaista. 

Yksi komeimmista esityksistä, joissa artistin ja laulunkirjoittajan kemiat kohtaavat taianomaisesti, on Nashvillessa maaliskuussa 1961 nauhoitettu Roy Orbison -tyylinen kappale There’s Always Me. Sitä pidetäänkin Robertsonin tuotannon kruununjalokivenä.

Ernst Jorgensen kirjassaan Elvis Presley – A Life In Music – The Complete Recording Sessions:

”Lauluntekijä Don Robertson oli saanut kappaleensa I’m Counting On You Elviksen ensimmäisiin RCA-sessioihin samaan aikaan, kun hän oli itse aloittamassa esiintymisuraansa – huhtikuussa 1956 hänellä oli oma hitti The Happy Whistler. Robertson kutsui toimintaansa myöhemmin nuoruuden typeräksi välinpitämättömyydeksi.

Hän oli alun perin lähettänyt kappaleen Elviksen toiseen levytyssessioon, mutta veti sen pois, kun oma levy-yhtiö vakuutti hänet nauhoittamaan sen itse. Tämän seurauksena hän joutui RCA-tuottaja Steve Sholesin epäsuosioon ja huomasi, ettei ollutkaan enää ehdolla uusiin Elvis-toimeksiantoihin.

Myöhemmin hän teki kuitenkin Hill & Range -kustannusyhtiön listoilla sarjan suuria hittejä muille artisteille, kuten Hank Locklinin esittämän Please Help Me, I’m Falling. Robertsonilla oli luontainen kyky luoda juuri sellaisia balladeita, joita Elvis rakasti, joten häntä ei voitu pitää mustalla listalla ikuisesti yhden nuoruuden erimielisyyden vuoksi.

Aloittaessaan työskentelyn Robertsonin kappaleen parissa Elvis julistikin: ’Tämä on minun lauluni’. Hän heittäytyi täysillä kappaleen haastavaan lopetukseen, ja kun lopullinen master-nauha oli valmis, hän oli onnellinen. Vain päiviä myöhemmin hän soitti sen lauluntekijälle ilmeisen ylpeänä.”

Don Robertson Ken Sharpin kirjassa Elvis Presley – Writing for The King:

”Sain puhelun yhdeltä Elviksen avustajalta – en enää muista keneltä – joka kertoi Elviksen haluavan tavata minut. Sain kutsun Radio Recorders -studiolle Hollywoodiin, jossa hän oli parhaillaan levyttämässä.

Kun saavuin paikalle, minut ohjattiin pääaulaa pitkin kohti studion valvomoa. Studion ovi oli auki, ja ohi kävellessäni näin Elviksen seisomassa mikrofonin edessä. Hänellä oli päässään merikapteenin hattu, ja hän näytti erittäin huolitellulta.

Minut ohjattiin sivummalle pieneen oleskelutilaan, josta oli näkymä studion puolelle. Muutaman minuutin kuluttua Elvis piti tauon, asteli loungeen, ja me kättelimme sekä esittäydyimme toisillemme. Juttelimme viisitoista tai kaksikymmentä minuuttia ja jaoimme lyhyitä tarinoita elämästämme.

Muistan yhden lauseen sana sanalta, kun puhe kääntyi Sun Recordsiin ja Sam Phillipsin sihteeriin. Elvis sanoi minulle: ’Jos häntä ei olisi ollut, ajaisin edelleen kuorma-autoa.’

Kun hän palasi takaisin töihin, hän käveli ensimmäisenä mikrofonsa luo, katsoi minua ilkikurinen hymy kasvoillaan ja lauloi tuhman version kappaleen There’s Always Me ensimmäisistä säkeistä.

Erään toisen kerran Elvis kutsui minut kotiinsa levytysten jälkeen yhdessä The Jordanaires -lauluyhtyeen ja muutaman muun muusikon kanssa. Sinä iltana hän soitti minulle oman levytysversionsa kappaleesta There’s Always Me, ja se oli ensimmäinen kerta, kun kuulin sen. Huoneessa oli paljon väkeä. Elvis oli melko varovainen uusien, vielä julkaisemattomien äänitteidensä kanssa, joten kuuntelimme kappaleen kuulokkeiden kautta.

Juuri ennen nauhoituksen loppua hän sanoi minulle: ’Kuuntele tätä loppua.’ Hän oli syystäkin erittäin ylpeä puolioopperamaisesta lopetuksestaan.

Yllätyksekseni hän tiesi myös kaiken siitä, miten Floyd Cramer oli saanut vaikutteita minun pianonsoitostani. Hän ilmoittikin kaikille huoneessa olleille, että minä olin se, joka oli alun perin keksinyt Cramerin tunnetun ”slip-note”-soittotyylin.

Minua harmittaa ja vetää surulliseksi se, etten koskaan oikeastaan tullut sanoneeksi Elvikselle, kuinka hyvän mielen hän minulle tuona iltana toi. En myöskään koskaan kertonut hänelle, miten valtavasti arvostin hänen upeita tulkintojaan lauluistani.

Oletin vain hänen itsekin tietävän, kuinka uskomattoman lahjakas hän oli. Nyt kuitenkin toivon, että olisin pukenut ajatukseni sanoiksi. Se opetti minulle jotain: aina kun joku artisti tekee nykyään erinomaisen version jostakin kappaleestani, varmistan aina, että kiitän häntä henkilökohtaisesti – ja jos mahdollista, myös kaikkia muita levyn eteen työskennelleitä. En usko, että kukaan heistä on immuuni lauluntekijän kehuille, olivatpa he kuinka rikkaita tai kuuluisia tahansa.”

Elviksen 1960-luvun alun levytykset ovat lyömättömiä. Hän oli harjoittanut ääntään armeija-aikanaan Saksassa, ja tulokset olivat kuultavissa heti intistä paluun jälkeen: hyvää yritettiin, mutta priimaa tuppasi tulemaan. There’s Always Me oli luonnollinen jatko operettimaisille italo-iskelmille, kuten It’s Now Or Never ja Surrender, ja se edustaa albumin Something for Everybody ehdottomasti vahvinta antia.

Valitettavasti sama laatutaso ei levyllä säily koko sen keston ajan, vaan sisältö on ailahtelevaa – etenkin, jos sitä verrataan vuotta aiemmin julkaistuun briljanttiin Elvis Is Back! -albumiin. Elviksen etuna kuitenkin oli se, että vaikka hän olisi laulanut tuolloin siitossonnista, se kuulosti hyvältä. (Niin, siitä siitossonnista tosin laulettiin vasta vuonna 1968, elokuvassa Stay Away, Joe).

”Tämä mitäänsanomaton yritys on täysin nimensä mukainen. Kyseessä on sekalainen tyylien sillisalaatti, jonka tarkoituksena oli ilmeisesti miellyttää mahdollisimman laajaa yleisöä, mutta lopputulos oli lähempänä sitä, ettei se miellyttänyt ketään. Balladit olivat heikkoja, ja yksi albumin rock-kappaleista, I Slipped, I Stumbled, I Fell, oli veltto esitys ontuvasta elokuvasta Wild In The Country.” – Roy Carr & Mick Farren, Elvis The Illustrated Record (1982)

Noin siinä sitten käy, kun päästetään punk- ja rock-journalistit arvostelemaan iskelmäpainotteista Elvis-albumia. Rauha heidän muistolleen, mutta vaikka kuinka yrittäisin tihrustella objektiivisten linssien läpi, tuomio on mielestäni epäreilu ja hätäinen. Kuten sanottu, Elvis lauloi tuolloin 1960-luvun alussa kuin enkeli (en tosin ole kuullut enkelin laulua – vielä), hänellä oli taustallaan Nashvillen parhaat muusikot, ja biisitkin olivat vielä varsin laadukkaita. Ja sitä paitsi levy saundaa aivan fantastiselta.

Something for Everybody -sessioissa nauhoitettiin myös Chuck Willisin R&B-originaali I Feel So Bad, jonka piti olla levyn päätöskappale. Kun Elvis kuuli, että hänen managerinsa Eversti Parker aikoi julkaista seuraavaksi vain tulevaa elokuvaa promoavan singlen, hän päätti, että I Feel So Bad nouseekin singlejulkaisun A-puoleksi. Parkerin kaavailema I Slipped, I Stumbled, I Fell päätyi puolestaan albumille. Ratkaisu oli varmasti hyvä sinkkurintaman suhteen, mutta se heikensi albumikokonaisuutta.

Mutta palataanpa vielä hetkeksi itse aiheeseen eli levyn avausraitaan. Sitä on luonnehtinut Shane Brown kirjassaan Reconsider Baby – Elvis Presley: A Listener’s Guide seuraavasti:

”There’s Always Me oli helposti Elviksen dramaattisin balladi niiden seitsemän vuoden aikana, joina hän oli toiminut levyttävänä artistina. Kappale alkaa yksinkertaisella piano-introlla – tämä oli lähes vastakohta balladilaululle, jollaista Elvis oli toteuttanut Wild in the Country -soundtrackille.

Kappaleen ensimmäinen puolisko on hillitty, hiljainen ja kaunis. Sillan (”bridge”) aikana Elvis laulaa vahvemmalla äänellä ennen kuin palaa taas hiljaisempaan tyyliin ja työskentelee kohti loistavasti rakennettua lopun kliimaksia. Sovitus on toteutettu erinomaisesti, varsinkin lopetus, joka olisi niin helposti voinut olla liioiteltu (ja sitä se olisi ollutkin vuosikymmen myöhemmin).

Elviksen tarinakertojataidon lisäksi on vakuuttavaa, kuinka hän myös saa hahmonsa käymään läpi täydellisen muodonmuutoksen alle 150 sekunnissa. Alussa hän on arka, ujo ja haavoittuvainen, sitten hän saa itseluottamusta keskiosassa ja tulee ulos täysin päättäväisenä voittaakseen lopussa rakkaansa omakseen.

Tulkinta on balladilaulamisen mestarikurssi – kunpa koko loppulevy olisi yhtä jännittävä, ja kunpa kaikki hänen näyttelijäsuorituksensa olisivat näin hyviä.”

Kappaletta on coveroitu vuosien varrella yli 20 kertaa, mikä on aika hyvin näinkin tuntemattomalle Elvis-biisille. Ja porukka onkin varsin kirjava. Sieltä löytyy sellaisia nimiä kuin Jim Reeves (1962), Dickie Rock and The Miami Showband (1963), Los Tamare (1963), The Honeycombs (1965), Eddy Arnold (1966), Ike Lozada (1970), Nora Aunor (1972), Ray Price (1979) ja Don Robertson itse (demoäänitys, vuosi tuntematon)

Kappale mahtui mukaan myös vuonna 2015 julkaistulle kokoelmalle If I Can Dream – Elvis with the Royal Philharmonic Orchestra, jossa brittiläinen sinfoniaorkesteri oli tehnyt taustat uusiksi. Levy myi hyvin etenkin Isossa-Britanniassa, jossa se debytoi listaykkösenä ollen siten kahdestoista Presleyn ykkösalbumi saarivaltakunnassa. Maailmanlaajuisesti albumia on myyty yli puolitoista miljoonaa kappaletta.

There’s Always Me kuultiin myös vuoden 2018 iPhone-televisiomainoksessa, jossa esiintyi Elvis-matkijoita ympäri maailmaa.

There’s Always Me (Don Robertson)

When the evening shadows fall
And you’re wondering who to call
For a little company
There’s always me

If your great romance should end
And you’re lonesome for a friend
Darling, you need never be
There’s always me

I don’t seem to mind somehow
Playing second fiddle now
Someday you’ll want me, dear
And when that day is here

Within my arms you’ll come to know
Other loves may come and go
But my love for you will be eternally
Look around and you will see
There’s always me