Skip to content
-
  • Tietoja sivuista
  • Ylläpitäjän profiili
ElvisMesta.fi

ElvisMesta keskittyy Elvis Presleyn musiikkiin ja elämään.

ElvisMesta.fi

ElvisMesta keskittyy Elvis Presleyn musiikkiin ja elämään.

  • Etusivu
  • Biografia
    • Prologi
    • Varhaisvuodet 1933–53
    • Uran alku 1953–55
    • Eversti Tom Parker
    • Tähti on syttynyt 1956–57
    • Armeijavuodet 1958–60
    • Paluu 1960–61
    • Hollywood 1961–67
    • Toinen tuleminen 1968–69
    • Tien päällä taas 1970–73
    • Viimeiset vuodet 1973–77
    • Lähteet
  • Elokuvat
  • Elvis-kannet
  • Aikalaisarvosteluja
  • Etusivu
  • Biografia
    • Prologi
    • Varhaisvuodet 1933–53
    • Uran alku 1953–55
    • Eversti Tom Parker
    • Tähti on syttynyt 1956–57
    • Armeijavuodet 1958–60
    • Paluu 1960–61
    • Hollywood 1961–67
    • Toinen tuleminen 1968–69
    • Tien päällä taas 1970–73
    • Viimeiset vuodet 1973–77
    • Lähteet
  • Elokuvat
  • Elvis-kannet
  • Aikalaisarvosteluja
Close

Search

Etusivu/Hitit ja klassikot/Way Down | 1976
Hitit ja klassikotValitut palat

Way Down | 1976

Teksti Pasi Välimäki
20.11.2026 11 min lukuaika
72
Päivitetty 22.11.2026
Kesäkuun 6. päivänä 1977 julkaistu single Way Down/Pledging My Love ei välittömästi synnyttänyt suuria intohimoja ostavassa yleisössä. Single kipusi vaivalloisesti listoille, ja vasta artistin kuolema teki siitä menestyksen.

Way Down on katkeransuloinen levytys. Se ikään kuin antaa lupauksen valoisammasta tulevaisuudesta, joka ei koskaan realisoitunut. Itse asiassa koko viimeinen Elviksen elinaikana julkaistu albumi Moody Blue, jolta Way Down löytyy, antoi viitteitä suunnanmuutoksesta. Jos Elviksen testamentiksi olisi jäänyt hänen edellinen albuminsa From Elvis Presley Boulevard, Memphis, Tennessee, olisi se ollut jotenkin hyväksyttävämpää, koska se oli sävyltään enemmän hyvästijättö kuin minkään uuden alku. Tuo levy huokui sellaista raskasmielisyyttä ja luopumista, joka olisi sopinut uran päätöspisteeksi. Se olisi ollut ihan ymmärrettävää. Okei, noin se sitten päättyi. Kaikki näytöt oli annettu. Mutta Moody Blue sen sijaan kuulosti siltä, että Elvis oli vihdoin ravistamassa jotain lamaannuttavaa harteiltaan ja Timo Jutilaa lainaten menemään eteenpäin.

Jos Moody Blue oli yhdistelmä diskoa ja kantria, Way Down yhdisti diskon ja rockin. Kappaleesta tuli Elviksen viimeinen suuri levytys, ja se nousi merkittäväksi hitiksi hänen kuolemansa jälkeen elokuussa 1977 ollen hänen ensimmäinen kultalevyyn yltänyt singlensä sitten vuoden 1972. Kappale lähtee lentoon tavalla, johon helmikuun äänityssessioissa taltioitu For the Heart ei koskaan pystynyt, ja Elvis vaikuttaa nauttivan tekemisestään. Lopputulos poikkeaa täysin kaikesta muusta, mitä hän koskaan levytti, emmekä tule koskaan tietämään, olisiko hän jatkanut tällä tyylillä tulevissa sessioissa. – Shane Brown, Reconsider Baby – Elvis Presley: A Listener’s Guide

Elviksen kotona Gracelandissa äänitetty syntikkavetoinen Way Down oli yhtä aikaa juureva ja ajassa kiinni oleva esitys. Jos Elvis ja bändi pystyivät tähtien ollessa oikeassa asennossa vielä vetämään tällaisen yllätysässän hihastaan, niin mitä sieltä olisi voinut tulevaisuudessa löytyäkään? Way Down oli Elviksen viimeinen voimannäyttö studiossa. Hillbilly Cat oli siirtynyt syntsa-aikaan.

Valitettavasti todellisuus näennäisen taiteellisen piristymisen takana oli toinen. Lokakuun lopussa aloitetut levytyssessiot olivat jo toiset Gracelandissa järjestetyt saman vuoden sisällä. Helmikuussa 1976 RCA oli peruuttanut äänitysautonsa ensimmäisen kerran Gracelandin takapihalle. Poikkeukselliseen ratkaisuun oli päädytty, koska Elviksen haluttomuus levyttämiseen oli tullut ilmeiseksi, eikä häntä saatu enää studioon. Niinpä studio oli tuotava hänen kotiinsa. Helmikuun sessioissa saatiin purkkiin kaikkiaan 12 master-äänitystä, joista kaksi päätyi albumille Moody Blue (myös nimibiisi) ja loput kuultiin sitä edeltävällä albumilla From Elvis Presley Boulevard, Memphis, Tennessee.

The medicine within me
No doctor could prescribe
Your love’s doing something
That I just can’t describe

Erityisesti lokakuun 1976 sessioissa (joissa äänitettiin Way Down) muusikot huomasivat, että Elviksellä oli vaikeuksia. Hän saattoi keskeyttää oton yllättäen, lähteä yläkertaan tuntikausiksi tai turhautua pieniin yksityiskohtiin. Siksi materiaalia saatiin lopulta kasaan vaatimaton määrä – kahden päivän mittaisesta sessiosta syntyi yhteensä vain neljä valmista master-raitaa. ”Häntä ei vain kiinnostanut”, on pianisti Tony Brown kertonut. ”Hän ei pystynyt keskittymään lainkaan.” Toisen illan päätteeksi Elvis pyysi bändiltä anteeksi ja lupasi, että he kokoontuisivat pian uudelleen, kenties Nashvillessa. Tammikuulle olikin sovittu studiosessiot Nashvilleen, ja Buzz Casonin Creative Workshop -studio oli varattu viikoksi, mutta Elvis vain kävi kaupungissa kääntymässä eikä koskaan ilmestynyt paikalle.

Way Downin ohella Gracelandissa äänitettiin kappaleet It’s Easy for You, Pledging My Love ja He’ll Have to Go. Toisin kuin energinen Way Down, nämä kolme olivat sävyltään melankolisia ja edustivat perinteistä, helposti lähestyttävää kantriin nojaavaa ilmaisua.

Elvis oli kietoutunut henkilökohtaisten ongelmiensa sotkuiseen vyyhtiin. Edellisenä kesänä potkut saaneet pitkäaikaiset ystävät ja henkivartijat Red ja Sonny West olivat julkaisemassa paljastuskirjaa, joka heilautti viisarin Elviksen verenpainemittarissa punaiselle ja aiheutti jatkuvaa huolta sekä ylilyöntejä käyttäytymisessä. Lisäksi hänellä oli rahasotkuja epäonnisesta racquetball-hallien liiketoiminnasta, jossa mukana olleet lähipiiriläiset, kiertuemanageri Joe Esposito ja lääkäri George Nichopoulos, olivat haastamassa Elvistä oikeuteen. Myös suhde monivuotiseen kumppaniin Linda Thompsoniin oli ollut koetuksella jo pidemmän aikaa, ja lopulta Linda päätti lähteä saman vuoden joulukuussa. Kun otetaan vielä huomioon artistin vakavat terveydelliset ongelmat, oli ylipäätään ihme, että hän sai levytettyä yhtään mitään.

Maailman skandaalilehdissä velloneen mauttoman todistusaineiston perusteella Elvis saattoi tässä vaiheessa uraansa olla jo täysin sekaisin erilaisista hengenvaarallisista lääkecocktaileista, mutta hänen taiteellista selviytymisvaistoaan ei ollut vielä täysin nujerrettu. Kuten Way Down osoitti, hän kykeni yhä hetkellisesti nousemaan tilanteen tasalle. Aikana, jolloin hän oli hukkumassa siirappisen viihteen mereen, Way Down esittää Elviksen hänelle jo epätyypillisessä rock’n’roll-laulajan roolissa: raavas, voimakas laulu kulkee napakan rock-shufflen päällä J.D. Sumnerin upean, täyteläisen bassoäänen lyödessä tahtia juuri oikeissa kohdissa. Jos lähdön hetki oli koittanut, kuten myöhemmät tapahtumat osoittivat, Elvis teki sen ainakin tyylillä. – Roy Carr & Mick Farren, Elvis The Illustrated Record

Elvis käytti sessioissa muusikoita, jotka suurimmaksi osaksi koostuivat hänen keikkabändinsä jäsenistä. Se oli käytäntö, jota hän oli noudattanut jo useamman vuoden ajan. Näin päästiin nopeasti tunnelmaan ilman sen suurempia ihmettelyjä. Ja välillä henki Gracelandin niin kutsutussa Jungle Roomissa olikin hyvin vapautunut: bändi ja artisti vitsailivat, ja Elvis saattoi innostua jamittelemaan tai laulamaan gospelia ennen varsinaisten kappaleiden äänittämistä.

Elviksen miesluolaan olivat tuolloin ahtautuneet muusikot James Burton (soolokitara), Charlie Hodge (komppikitara), Chip Young (kitara), John Wilkinson (komppikitara), Ronnie Tutt (rummut), Jerry Scheff (basso), Tony Brown (piano) ja David Briggs (sähköpiano). Lisäksi paikalla olivat taustalaulajat J.D. Sumner & The Stamps, Myrna Smith, Kathy Westmoreland ja Sherrill Nielsen.

Viidakkohuoneen vapautunut tunnelma välittyy hyvin tässä Way Downin raakaotossa, jonka alussa Elvis muun muassa kertoo, kuinka kappale on purkissa vasta ”kun Briggsin sormet alkavat vuotaa verta”. Elokuussa 2016 julkaistulla Legacy-sarjan Way Down in the Jungle Room -kokoelmalla kuultiin paljon vaihtoehtoisia ottoja Gracelandin helmikuun ja lokakuun 1976 sessioista.

Vaikka Way Downin tunnistettava soundi kuulostaa hyvin syntetisaattorimaiselta – varsinkin kun siihen yhdistettiin wah-wah- ja muita efektipedaaleja – kyseessä ei teknisesti ole syntetisaattori vaan sähkömekaaninen kosketinsoitin. David Briggsin soittama instrumentti oli nimeltään Hohner Clavinet. Siinä koskettimet lyövät ohuita kieliä vasten, ja mikrofonit poimivat värähtelyn hieman sähkökitaran tavoin. Tämä antoi sille terävän, perkussiivisen ja funk-henkisen soundin. Elvis ihastuikin clavinetin erikoiseen ääneen suuresti. Hän vitsaili sen kuulostavan ”isolta sammakolta” (”It sounds like a big frog!”) ja antoi Briggsille erityisesti keikoilla vapaat kädet revitellä sillä.

Kappaleen sydän on tiukka groove, jossa Ronnie Tuttin tanakka rumpukomppi ja Jerry Scheffin Fender-basso yhdistyvät saumattomasti David Briggsin clavinetin ja Tony Brownin akustisen pianon kanssa. Gracelandissa äänitetty pohja oli huomattavasti rosoisempi ja kitaravetoisempi kuin lopullinen miksaus. Tammikuussa 1977 Nashvillessä kappaleeseen lisättiin steel-kitaraa (Weldon Myrick), lyömäsoittimia sekä Shane Keisterin soittamaa Moog-syntetisaattoria tuomaan modernimpaa pop-soundia. Lopullisesta albumiversiosta leikattiin myös pois pitkä instrumentaaliväliosa, joka on kuultavissa alkuperäisellä 2a-otolla.

Way Down oli Elvikselle tyypillisen oikukas tapa päättää levytysuransa. 1950-luvun raa’an energian ja 1970-luvun studiotekniikan yhdistelmä paljasti, että hänen äänensä oli paljon paremmassa iskussa kuin kukaan osasi aavistaakaan. Juuri kun Elvis oli jo lähtökuopissa tästä maailmasta lopullisesti, hän onnistui puristamaan itsestään esityksen, joka kuulosti siltä kuin hän olisi yrittänyt käynnistää oman renessanssinsa. – Paul Simpson, The Rough Guide to Elvis

Sovituksen tunnetuin yksityiskohta on The Stamps -kvartetin J.D. Sumnerin laulama basso-osuus. Kappaleen lopussa hän pudottaa äänensä äärimmäisen matalaan C1-säveleen (kolme oktaavia keski-C:n alapuolelle), mikä oli aikanaan matalin top 40 -hitillä koskaan kuultu lauluääni. Sumnerin ennätys kirjattiin Guinnessin ennätysten kirjaan (nimikkeellä lowest bass note), ja se pysyi rikkomattomana aina vuoteen 1984 asti. Myöhemmin ennätyksen ovat rikkoneet muun muassa Dan Britton, Roger Menees ja Tim Storms.

Ennen Way Downin äänitystä Elvis oli juuri saanut valmiiksi omaelämäkerrallisen balladin It’s Easy for You. Siinä hän oli soimannut itseään ”tunteelliseksi paskiaiseksi” (”emotional son of a bitch”), joten ilmapiiri alkoi olla oikea tunnelman kohottamiselle. Elvis totesikin huoneessa olijoille ja clavinetin äärellä istuvalle, pahaa aavistamattomalle David Briggsille, että he tietäisivät saaneensa kappaleen kunnolla purkkiin vasta ”kun Briggsin sormet alkavat vuotaa verta”.

Kappaleesta löytyy muutama mielenkiintoinen ja hauskakin cover-versio. Tosin heti tuoreeltaan se versioitiin ajalleen tyypillisesti kokoelmalevylle, jossa alkuperäiset artistit oli korvattu jäljittelijöillä. Syyskuussa 1977 ilmestyneellä Springbok Hit Parade, Vol. 8 -albumilla kappaleen esittää ”kasvoton” laulaja. Sitten pitääkin harpata aina vuoteen 2000, jolloin brittiläinen rockyhtye Status Quo otti sen onnistuneesti käsittelyynsä albumillaan Famous in the Last Century. Vuonna 2014 Darrel Higham and The Enforcers muokkasi kappaleesta messevän rockabilly-liveversion. Viimeisimpänä mutta ei vähäisimpänä amerikkalainen bassolaulaja, tuottaja, sovittaja ja a cappella -yhtye VoicePlayn perustajajäsen Geoff Castellucci julkaisi siitä vuonna 2022 musiikkivideon kera melko hulvattoman näkemyksen.

Tuottaja Felton Jarvis viimeisteli Way Downin tammikuussa 1977. Jälkiäänitykset tehtiin Buzz Casonin omistamassa Creative Workshop -studiossa Nashvillessä. Kappaleen äänimaisemaa ajanmukaistettiin lisäämällä mukaan Shane Keisterin soittama Moog-syntetisaattori, Weldon Myrickin pedal steel -kitara sekä Randy Cullersin lyömäsoittimia. Paikalla oli myös Elviksen oman kiertuebändin jäseniä, jotka tekivät lisä-äänityksiä tiivistääkseen kappaleen pohjaa. Gracelandissa äänitetty alkuperäinen versio oli rosoisempi ja nojasi vahvasti kitaroihin sekä David Briggsin clavinetiin, kun taas tammikuun jälkiäänitykset tekivät siitä sliipatumman ja radiosoittoon istuvamman.

Vaikka Way Down onkin yksi yhdysvaltalaisen lauluntekijä Layng Martine Jr:n (s. 1942) tunnetuimmista kappaleista, uralle mahtuu paljon muutakin. Hänen kynästään ovat lähtöisin muun muassa Reba McEntiren balladi The Greatest Man I Never Knew, Billy ”Crash” Craddockin listaykkönen Rub It In sekä The Pointer Sistersin pop-hitti Should I Do It.

Katso lisää: Rub It In
Rub It In oli flirttaileva ja omahyväinen pikku ralli, jonka nimi viittasi aurinkorasvan levittämiseen. Billy "Crash" Craddock toi ABC Recordsille valtavan hitin kappaleen cover-versiollaan vuonna 1974. Tärkeintä oli sen mutkaton ja rento tunnelma. Craddockin versio oli vihjailevaa musiikkia rennoille etelän miehille. Rub It In oli huoleton kappale – helppoa kuunneltavaa kyllä, mutta samalla näsäviisas ja juuri sopiva niille, jotka lensivät ristiin rastiin mannerta stetsonit viimeisen päälle prässättyinä. Southern rockin mullistamille aikansa kantrimarkkinoille se tuntui olevan kuin mittatilaustyönä tehty. – Mark Duffett, Counting Down Elvis His Finest 100 Songs

Grammy-ehdokkuudella palkittu ja Nashville Songwriters Hall of Fame -kunniagalleriaan nimitetty Martine on myös kiitetty kirjailija. Hänen muistelmateoksensa Permission to Fly kuvaa koskettavasti elämää ja sitkeyttä hänen vaimonsa halvaantumisen jälkeen.

Musiikilliseen tarinaan liittyy vielä poikkeuksellinen kuriositeetti, kun Martine julkaisi vuonna 2023 ensimmäisen varsinaisen sooloalbuminsa Music Man 81-vuotiaana. Hänen poikansa, tunnetun indie-tuottaja Tucker Martinen luotsaama levy todellakin osoittaa, että ikä on vain numero, ja ettei luovuudella ole parasta ennen -päiväystä.

Lauluntekijä Layng Martine Jr. lauloi itse demonsa. Hänen kustantajansa Ray Stevens, joka tunnettiin (ja jota myös kammoksuttiin) The Streakin kaltaisista huumorihiteistä, lauloi lopun matalat äänet, minkä jälkeen molemmat peukaloivat nauhaa saadakseen bassoäänet kuulostamaan vieläkin matalammilta. Martinen demolevy ja monia muita Elvikselle tehtyjä demoja kuullaan Ken Sharpin toimittaman ansiokkaan Elvis Presley – Writing for the King – The Stories of the Songwriters -kirjan liitteenä löytyvillä kahdella CD-levyllä.

Layng Martine Jr. kertoo kiehtovan tarinan kappaleen synnystä ja sen päätymisestä Elviksen tulkittavaksi Ken Sharpin toimittamassa kirjassa Elvis Presley – Writing for the King – The Stories of the Songwriters:

”Olin kasvanut Elvistä ihaillen, ja minulla on jopa teini-ikäisenä äänittämäni levy, jolla imitoin häntä. Kirjoitan usein lauluja Elviksen tyyliin, koska se on minulla verissä. En tehnyt Way Downia varta vasten hänelle, vaan kirjoitin sen yksinkertaisesti siksi, että se tuntui oikealta. Rakastan vauhdikkaita ja sähköisiä kappaleita – Hound Dog ja Whole Lotta Shakin’ Goin’ On olivat minulle varhaisia ja voimakkaita esikuvia. Ja tietysti koko se tytön ja pojan välinen seksuaalinen jännite tuntuu olevan juuri sitä, mistä rock and rollissa on kyse. Kai toivoin, että Way Downissa olisi hieman sitä samaa.

Soitin Way Downin kustantajalleni Ray Stevensille samana päivänä, kun tein sen, ja hänen palautteensa kappaleistani oli aina korvaamatonta. Muistan, että ulkona oli sinä iltapäivänä hieman talvinen sää, ja Ray sanoi: ’Täällä ei ole tänään juuri mitään meneillään, katsotaan jos saisimme bändin paikalle ja tehtyä tästä demon.’ He tulivat paikalle ja me äänitimme sen. Minä lauloin pääosuuden ja Ray lauloi matalan gospelbasso-osuuden. Ray on nero sekä laulajana että muusikkona ja lauluntekijänä. Osa Rayn juurista oli etelävaltioiden gospelissa, joten tuo syvä basso-osuus tuli häneltä täysin luonnostaan.

Ironista kyllä, seuraavien kuukausien aikana soitin Way Downia melko monille artisteille ja tuottajille, eikä kukaan tuntunut syttyvän sille. Se ihmetytti minua todella, sillä olin itse aivan hulluna kappaleeseen ja ajattelin, että joku saisi siitä todella hienon levyn… enkä tietenkään osannut uneksiakaan, että kaikkien aikojen suurin levytysartisti päätyisi lopulta levyttämään sen.

Minulla oli kolme kappaletta, joiden arvelin sopivan Elvikselle. Eräänä päivänä erinomainen nashvilleläinen kustantaja nimeltä Bob Beckham kysyi: ’Layng, onko sinulla kappaleita Elvikselle?’ Hän tiesi, että olin aktiivisesti tarjoamassa laulujani eteenpäin. ’On!’ vastasin. Hän sanoi: ’Tuo ne toimistolleni tänään kello neljään mennessä, Felton poikkeaa täällä puoli viiden maissa ja annan ne hänelle.’ Felton Jarvis oli Elviksen tuottaja. Kiirehdin toimistolleni hakemaan kopiot näistä kolmesta kappaleesta. Siihen aikaan Elvikselle piti toimittaa ihan oikea äänilevy.

Layng Martine Jr. ensimmäisen soololevynsä Music Man (2023) kannessa.

Hän laittoi sen studiossa pienelle levysoittimelle ja kuunteli, pitikö siitä. Paikassa, jossa teetimme levyjä, kummallekin puolelle pystyi kaivertamaan vain yhden kappaleen, ja se oli kallista. Niinpä aioin laittaa levylle vain kaksi kolmesta kappaleestani. Luettelin kolme alun perin mielessäni ollutta kappaletta ja sanoin päättäneeni jättää Way Downin jostain syystä pois ja valita kaksi muuta (joista toinen oli Don’t Boogie Woogie When You Say Your Prayers Tonight, jonka Jerry Lee Lewis levytti).

Shirley sanoi: ’Minusta sinun pitäisi laittaa Way Down sille levylle.’ Niinpä tein niin ja vein levyn Beckhamin toimistolle. Parin viikon kuluttua Felton soitti Ray Stevensille ja sanoi: ’Rakastan tätä Way Down -kappaletta ja uskon, että Elviskin tulee pitämään siitä.’ Sanomattakin on selvää, että innostuin valtavasti. Sitten kului useita kuukausia, eikä mitään kuulunut. Innostukseni hiipui vähitellen.

Neljä kuukautta myöhemmin kuulin, että Elvis etsi jälleen uusia kappaleita. Teetin Way Downista uuden levyn ja vein sen takaisin Bob Beckhamin toimistolle. Paria päivää myöhemmin olin hoitamassa asioita MCA Recordsilla. Sain viestin, että Bob Beckhamin sihteeri oli soittanut minulle. Soitin takaisin ja hän sanoi: ’Layng, luulen, että Elvis on jo levyttänyt tämän kappaleen.’ Vastasin: ’Se on mahdotonta, olisin kyllä kuullut siitä.’ Hän sanoi: ’Tarkistan asian ja soitan sinulle takaisin.’ Hän soitti uudelleen ja kertoi, että Elvis oli todellakin levyttänyt sen edellisen vuoden lokakuun 29. päivänä (1976). Se oli uskomatonta, aivan käsittämätöntä. Ajoin kotiin kertomaan asiasta vaimolleni kasvotusten, ja me molemmat vain seisoimme siellä järkyttyneinä.

Ooh, my head is spinnin’
You got me in your spell
A hundred magic fingers
A swirling carousel

Noin viikkoa myöhemmin Felton soitti – jälleen yhtenä talvisena päivänä – ja sanoi: ’Hei Layng, olen täällä Creative Workshopilla miksaamassa kappalettasi, haluatko tulla käymään?’ Menin täysin pois tolaltani innostuksesta. Hyppäsin autooni ja lensin paikalle.

Kävelin Creative Workshopin ovesta sisään ja kuulin sykkivän, jyskyttävän äänen ja ajattelin: ’Tuo on mun hiton biisin alku.’ Yhtäkkiä Elvis alkoi laulaa ja minä ajattelin: ’Se on mahdotonta!’ Menin tarkkaamoon, ja siellä olivat Felton, jota en ollut koskaan aiemmin tavannut, sekä Brent Maher, joka oli jo silloin kuuluisa äänittäjä ja myöhemmin The Judds -duon tuottaja. Muistan, kuinka Felton Jarvis jutteli Brentille ja sanoi hänelle yhdessä vaiheessa: ’Me myymme täällä jännitystä.’

Kun he miksasivat raitoja, sain kuulla oman kappaleeni yhä uudelleen ja uudelleen. Tapahtuiko tämä todella? Elvis? Mies, jonka ensimmäisen albumin olin vienyt yläasteelle ja jonka kuvaa olin tuijottanut oppitunnilla ajatellen: ’Tämä on ehdottomasti maailman coolein jätkä.’ Nyt hän todella laulaa minun kirjoittamaani kappaletta? Hän opetteli sen kuuntelemalla MINUN lauluani? Minulle se kaikki oli sataprosenttisen mahdotonta. Levyllä kuulin J.D. Sumnerin laulavan matalan basso-osuuden, saman, jonka Ray Stevens oli laulanut demolla. Se oli upeaa.

Jälkeenpäin kävelin autolleni studion parkkipaikalla; ketään muuta ei ollut lähistöllä. En voinut olla ajattelematta, että ne yöt, jotka olin viettänyt lastaamassa rekkoja Roadwaylle kuljetusliiton työntekijänä ja pohtinut, oliko ammattilauluntekijän urasta haaveilu pelkkää pilvilinnojen rakentelua, olivat olleet täysin sen arvoisia. Sitä tunnetta ei voinut rahalla ostaa.

Tuntui mahdottomalta, että Elvis koskaan kuulisi yhtäkään lauluani, saati että minä kuulisin hänen laulavan niitä. Mutta niin tapahtui, ja tunnen siitä uskomatonta kiitollisuutta. Vielä tänäkin päivänä tuntuu täysin uskomattomalta, että elämäni kytkeytyy millään tavalla hänen elämäänsä, ja että voin kesäyönä hurauttaa avoautolla katto alhaalla hakemaan hampurilaista ja kuunnella poikavuosieni idolin laulavan minun lauluani.”

Way Down esitettiin näin vauhdikkaasti Britannian suositussa Top of the Pops -tv-ohjelmassa Elviksen kuoleman jälkeen elokuussa 1977. Tässä vaiheessa kappale oli noussut jo listan neljänneksi, ja seuraavalla viikolla se oli ykkössijalla pysytellen siellä yhteensä viisi viikkoa.

Kun Martine vietti seuraavana kesänä aikaa Rhode Islandilla, eräs promoottori soitti hänelle ja sanoi: ”Sain juuri ennakkoluvut Billboardilta, ja kappaleesi nousee ensi viikolla Billboardin Hot Country -listan ykköseksi.” Kolme päivää myöhemmin tuli uutinen, että Elvis oli kuollut. Ainakin kantriväki oli ymmärtänyt hyvän päälle ja ottanut kappaleen omakseen jo ennen Elviksen kuolemaa. Juonikuvio ei ollut samanlainen kaikkialla.

Varsinaisella Billboardin Hot 100 -singlelistalla Way Down saavutti korkeimmillaan sijan 31 ja oli jo putoamassa hyvää matkaa alaspäin, kunnes tieto kuolemasta nosti sen takaisin sijalle 18, joka Yhdysvalloissa oli singlen paras sijoitus. Way Down jäi Presleyn uran viimeiseksi top 20 -hitiksi Yhdysvaltain päälistalla.

Ison-Britannian singlelistalla kappale nousi ennen Presleyn kuolemaa vaatimattomalle sijalle 42, mutta kuoleman jälkeisellä viikolla se kiipesi neljänneksi ja edelleen listakärkeen viideksi viikoksi. Edellisen kerran Presley oli ollut Britannian listaykkösenä yli seitsemän vuotta aiemmin, kun The Wonder of You nousi kärkeen elokuussa 1970. Huhtikuussa 2005 single julkaistiin uudelleen Isossa-Britanniassa, jolloin se nousi vielä kerran singlelistan sijalle 2. Way Down nousi listaykköseksi myös Irlannissa ja Kanadan kantrilistalla. Itävallassa, Uudessa-Seelannissa ja Hollannissa se oli top 10 -hitti sekä useassa muussa maassa top 20 -hitti.

On sinänsä sääli, että Elvis oli loppuvuosinaan levyttävänä artistina niin unhoon painunut, että näinkin hieno kappale olisi jäänyt melko laihoille listasijoille, jos hänen ennenaikaista lähtöään ei olisi tapahtunutkaan. Paikalle oli siis jälleen kerran tultava se kalmantuoksuinen kuokkavieras, joka niin valitettavan usein on taiteilijoiden ylittämätön promoottori uralla: viikatemies.

Way Down | Graceland, Memphis | 29.10.1976

Jaa artikkeli

ElvisMesta keskittyy Elvis Presleyn musiikkiin ja elämään. Missiona on tarjoilla tiukkaa faktatietoa legendoihin ja myytteihin nojaamatta.
Sivujen missio

ElvisMestan kanavat

  • Facebook
  • YouTube
  • Instagram

Kategoriat

  • Bootleg-klassikot (6)
  • EPiC – Elvis Presley in Concert (6)
  • Hitit ja klassikot (19)
  • Kätketyt aarteet (18)
  • Leffabiisit (45)
  • Lehtijuttuja (26)
  • Levyarviot (3)
  • Omin sanoin (10)
  • Sekalaista (9)
  • Spotify (6)
  • Tribuutit (12)
  • Valitut palat (58)

Missasitko nämä?

Leffabiisit

Trouble | 1958

By Pasi Välimäki
26.05.2022
Valitut palat

The Last Farewell | 1976

By Pasi Välimäki
23.06.2025
Valitut palat

I’m Comin’ Home | 1961

By Pasi Välimäki
25.03.2023
Lehtijuttuja

Paul Anka haukkui Elvikselle Suomen! | Suosikki 6/1971

By Pasi Välimäki
15.10.2025
Valitut palat

Twenty Days And Twenty Nights | 1970

By Pasi Välimäki
14.11.2025
Spotify

Elvis | Ask Me

By Pasi Välimäki
26.03.2024
Hitit ja klassikot Valitut palat

Way Down | 1976

By Pasi Välimäki
20.11.2026
Leffabiisit

Blue Hawaii | 1961

By Pasi Välimäki
21.04.2023
Valitut palat

An American Trilogy | 1973

By Pasi Välimäki
22.11.2023
Tribuutit

He Was The King | Neil Young

By Pasi Välimäki
10.06.2023
  • Facebook
  • YouTube
  • Instagram

ElvisMesta keskittyy Elvis Presleyn musiikkiin ja elämään. Missiona on tarjoilla tiukkaa faktatietoa legendoihin ja myytteihin nojaamatta.

ElvisMesta is made for fans, music diggers on a hobby basis, and it is not commercial and does not advertise any goods or services.